Kirjoitelman ensimmäisessä osassa analysoitiin nykyistä länsimaista yhteiskuntajärjestelmää, ja toisessa osassa ehdotettiin uudenlaista tasa-arvoon perustuvaa yhteiskuntaa.
Uuden järjestelmän keskeinen ominaisuus oli vallan ja vapauden täydellinen jakaantuminen tasan kansalaisten kesken, mistä syystä järjestelmästä käytettiin nimeä "tasajaon järjestelmä" tai "tasajaon yhteiskunta". Tasa-arvolla ei tarkoitettu sosialismin "tasa-arvoa" eli järjestelmää, jossa kansa elää tasa-arvoisessa kurjuudessa väkivaltakoneiston ja poliittisen eliitin alistamana. Tasa-arvolla tarkoitettiin poliittista tasa-arvoa, eli järjestelmää, jossa yksikään ihminen tai ryhmä ei voi alistaa muita.
Kirjoituksesa katsottiin, että tasa-arvon toteutuminen käytännössä edellyttää toimivaa suoraa demokratiaa. Ihmiset eivät nimittäin ole tasa-arvoisia, jos pieni poliittinen eliitti suvereenisti hallitsee heitä, vaikka eliitti valittaisiinkin vaaleilla. Vaalit eivät takaa tasa-arvoa, jos vaalien välisenä aikana kuitenkin vallitsee jyrkkä harvainvalta.
Toimivaksi demokratiaksi ehdotettiin kaksiosaista järjestelmää, jossa toimisi osittain suora demokratia, ja sitä täydentäisi edustuksellinen demokratia. Jälkimmäinen olisi aina alisteinen suoralle demokratialle, ja kansanedustajien eduskuntatyössään käyttämät äänet olisivat vain lainassa äänestäjiltä, jotka voisivat milloin tahansa itse käyttää ääntään ohi edustajansa.
Teksti on kirjoitettu syksyllä 1982, jolloin internettiä ei vielä ollut olemassa. Kaavailu kodeissa olevista äänestyslaitteista tuntuu nykypäivän valossa ehkä vähän lapsellisilta. Tekniikka kehittyy joskus odottamattomiin suuntiin. Tässä tekstissä joka tapauksessa ehdotetaan eräänlaista "nettiäänestystä", vaikka nettiä ei ollut vielä olemassakaan.
Seuraavalla sivulla hahmoteltiin sitä, millainen olisi kansanedustajien rooli uudessa tasajaon yhteiskunnassa. Tekstissä puhutaan tosin "hallitusedustajista", mutta sanamuodot täsmentyivät, kun teksti myöhemmin kirjoitettiin puhtaaksi. Tämä teksti on siis alkuvaiheen raakaversio.
Keväällä 1984 teksti kirjoitettiin puhtaaksi uudella sähkökirjoituskoneella. Vaikka pääpiirteet pysyivät ennallaan, yksityiskohdissa tapahtui paljon muutoksia. Tekstiin myös lisäiltiin osia. Seuraavassa malliksi yksi uusi sivu. Vaikka tämäkään teksti ei vielä toisi Nobelin kirjallisuupalkintoa, on se kuitenkin vähän paremmin muotoiltua kuin edelliset luonnokset.
Tavoittena ei ollut pelkästään kirjan kirjoittaminen vaan myös sen saaminen jakeluun. Sopivaa painopaikkaa etsittäessä kirjan ideoita esiteltiin suppeammassa muodossa erilaisissa esitteissä, joista tässä malliksi yksi. Tämä oli jakelussa mm. Vihreän liikkeen "puoluekokouksessa".
Varsinainen "kirjan" painattaminen viivästyi vuosia, ja se ilmestyi painosta vasta vuoden 1986 alussa. Sitä jaettiin pääasiassa ilmaiseksi, mutta muutama kappale onnistuttiin myymäänkin. Painoksen suuruus oli 500 kappaletta. Jotakin kautta kirjoja päätyi myös erään kirjaston kokoelmiin, ja "teos" löytyy sieltä vieläkin.
Idean kantavuutta kokeiltiin myös eduskuntavaaleissa, joiden mainos tämä lentolehtinen on. Tavallista ehdokasta äänestettäessä kansalaisen vaikutusmahdollisuudet päättyvät, kun hän pudottaa äänestyslipun uurnaan. Tasajaon liikkeen ehdokas sen sijaan - mikäli hänet valittaisiin - toimisi kannattajiensa tahdon mukaisesti myös vaalien välisenä aikana. Suora demokratia alkaisi toimia hänen kauttaan heti, kun hän aloittaisi eduskuntatyön, vaikka poliittisessa järjestelmässä ei olisi vielä tapahtunut muutoksia.
"Tasajaon" ehdokas sai lähes 500 ääntä.EVOLUUTIO
Nykyajan tieteellinen maailmankuva sisältää ajatuksen, että kaikkia olevaisia ohjaa luonnonvalinta, joka karsii heikot ominaisuudet ja varmistaa lajin säilymisen. Luonnonvalinta ohjaa paitsi biologisia myös psykologisia ja sosiaalisia ominaisuuksia lajin säilymisen kannalta parhaaseen muotoon. Lopputulos, tai pikemminkin tämän hetkinen kehitysvaihe, on eri lajien kohdalla hyvin erilainen. Jotkut eliölajit, kuten muurahaiset, mehiläiset jne. ovat kehittyneet täysin riippuvaiseksi yhteiskuntatyyppisestä järjestelmästä, jossa kullakin yksilöllä on oma tiukasti määrätty tehtävänsä. Moniin muihin lajeihin kuuluvilla puolestaan ei ole tällaista yhteistyötä ja keskinäistä riippuvuutta.
Lajien perimä muuttuu varsin hitaasti, mutta niin muuttuvat olosuhteetkin. Sopeutumiseen on yleensä aikaa. Joskus aikaa ei kuitenkaan ole, vaan lajit tuhoutuvat. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat dinosaurukset, jotka hävisivät sukupuuttoon ilmeisesti maahan iskeytyneen meteoriitin aiheutettua nopeita ilmastonmuutoksia.
Ihminen on ollut meteoriittiakin tehokkaampi tuhon aiheuttaja. Hänen astuttuaan maapallon kehittymisen vetäjäksi olosuhteiden muuttuminen on ollut nopeaa ja dramaattista. Eliölajeilla, jotka ovat tottuneet kymmenien tuhansien vuosien aikana tapahtuneisiin muutoksiin, ei ole ollut kykyä geneettisesti sopeutua muutoksiin, jotka ovat tapahtuneet vain muutaman sadan tai muutaman kymmenen vuoden aikana. Niinpä eliölajeja on kuollut ja kuolee yhä kiihtyvällä vauhdilla sukupuuttoon.
SOSIAALINEN ELÄMÄ
Ihmisten muodostamia valtioita ja yhteiskuntia tiedetään olleen olemassa noin kymmenen tuhannen vuoden ajan – eikä monissa osissa maapalloa lähellekään näin kauan. Vaikka nämä tuhannet vuodet tuntuvat pitkältä ajalta, ne ovat kuitenkin geneettisessä mielessä varsin lyhyt ajanjakso. Ihmislajin käyttäytymisperimä on muodostunut satojentuhansien tai jopa miljoonien vuosien kuluessa, jona aikana olosuhteissa ei ole tapahtunut kovin suuria muutoksia. Onkin mahdotonta, että geeniperimän kehittymisvauhti olisi yhtäkkiä voinut alkaa kiihtyä kymmen-, sata- tai jopa monituhatkertaiseksi. Tällainen jatkuvasti kiihtyvä muutos on kuitenkin tapahtunut ihmisen ulkoisissa olosuhteissa, kulttuurissa ja tekniikassa muutaman viimeisen vuosituhannen aikana.
Ihminen, joka hallitsee atomipommeja ja lähettää avaruusluotaimia aurinkokunnan ulkopuolelle, on perimältään vielä luolamies. Yhdistelmä on vaarallinen. Luolamiehelle riitti, että hän ajatteli itseään ja perhettään. Hänen ei tarvinnut kantaa huolta koko planeetan säilymisestä. Nykyihmisen pitäisi - mutta hän ei näy pystyvän.
Kun tarkastelemme ihmisyksilöiden periytyvää luonnetta, meidän on syytä unohtaa muutaman tuhannen vuoden ajan kestänyt kuninkaiden valtakuntien ja sotien aika pienenä satunnaisena poikkeamana ja ajatella paljon pitempää aikaa. Vaikka meidän on oltava varovaisia tehdessämme yleistyksiä, voinemme kuitenkin todeta että ihminen on kautta aikojen ollut enemmän tai vähemmän sosiaalinen olento. Arkeologiset kaivaukset ja luolalöydöt osoittavat, että jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten ihmiset ovat eläneet ryhmissä. Ryhmään kuuluminen on tarjonnut suojaa ulkopuolista uhkaa vastaan ja helpottanut ravinnon hankkimista. Pysymiseen ryhmän jäsenenä ei ole tarvittu pakkokeinoja sillä sen ulkopuolelle joutuminen on yleensä ollut riittävä pelote. Toisaalta koko ajan on myös tapahtunut siirtymistä ryhmistä toisiin ja uusien ryhmien perustamisia, sillä populaatiot, jotka eivät saa uusia perintötekijöitä rappeutuvat ja tuhoutuvat.
Muutamat tiedeihmiset ovat jo vuosikymmenien ajan tutkineet Itä-Afrikan viimeisiä luonnontilassa eläviä simpanssilaumoja. Tutkimuksissa on selvinnyt, että eri puolilla elävien laumojen tavoissa on yksilöllisyyttä. On myös todettu, että simpanssilaumoista lähtee silloin tällöin yksilöitä erilleen perustaakseen uusia ryhmiä. Jakaantumisen syy on tavallisimmin konflikti lauman johtajan ja jonkun toisen vahvan yksilön välillä. Sama konflikti-ilmiö on todettu myös eläintarhojen paviaanilaumoissa. Helsingin Korkeasaaressa jouduttiin vuonna 1996 jopa tuhoamaan osa eläimistä keskinäisen riitelyn vuoksi. Tiedossa oli, että esimerkiksi Amsterdamin eläintarhassa simpanssien valtataistelussa oli kuollut yksi urossimpanssi. Luonnossa vastaava eripura yleensä johtaa lauman jakaantumiseen.
Eläintieteilijät käyttävät nimitystä "lauman johtaja" tarkoittaessaan ryhmän vaikutusvaltaisinta eläintä. Johtaja-sana tässä yhteydessä kuvaa pikemminkin ihmisten henkistä sidonnaisuutta omaan yhteiskuntakäsitykseensä kuin todellista johtajuutta. Nykypäivän ihminenhän on tottunut pitämään itsestään selvänä sitä, että kaikissa ryhmissä on oltava johtaja, jota muut tottelevat. Apinalauman johtaja ei kuitenkaan jakele käskyjä alaisilleen siten kuin johtajan yleensä ajatellaan tekevän. Paremmin todellisuutta kuvaava nimi eläinlauman vahvimmalle yksilölle olisikin "etuoikeutettu" - eikä tämä etuoikeuskaan ole aina itsestään selvää. Itä-Afrikan simpanssitutkimuksissa on todettu tapauksia, joissa osa lauman jäsenistä on yhteistyötä harjoittamalla saanut saaliikseen lihaa, ja koska lauman johtaja ei ole ollut mukana metsästyksessä, sen ei ole sallittu osallistua myöskään saaliin nauttimiseen. Metsästäjät ovat puolustaneet kollektiivisesti oikeuttaan saaliiseen. Tämä havainto on mielenkiintoinen mm. siksi, että se osoittaa jo primitiivisten apinoiden kykenevän erottamaan toisistaan suorituksiin perustuvan taloudellisen vallan ja väkivaltaan perustuvan poliittisen vallan.
ERIARVOISUUS
Tunnettu viestintäprofessori Osmo A. Wiio kirjoitti 24.2.1985 sanomalehti Uuden Suomen kolumnissaan:
"Sosiaaliseen suhteeseen perustuva valta kuuluu olennaisena osana kaikkien laumaeläinten ominaisuuksiin. Kaikki lähisukulaisemme elävät tarkasti vallan jakoon perustuvissa yhteisöissä. Kaikissa ihmisyhteisöissä kaikkina aikoina on niin ikään ollut vallanjakoa."
Oliko Wiio oikeassa?
On totta, että useimmissa eläinlaumoissa vallitsee vahvimman laki, jossa voimakkain yksilö saa nauttia etuoikeutetusta asemastaan. Se pääsee ensiksi saaliinjaolle (tästäkin on poikkeuksia, kuten edellä todettiin), sillä on parhaat mahdollisuudet puolisonvalinnassa jne. Mutta se ei jaa käskyjä alamaisilleen, jotka edelleen jakaisivat niitä omille alamaisilleen - kuten valtahierarkiassa tapahtuu.
Korkeampien eläinlajien keskuudessa ei yleensäkään ole alamaisia. On vain vahvempia yksilöitä ja heikompia yksilöitä. Asetelmaa voisi verrata ihmisten taloudelliseen järjestelmään rikkaineen ja köyhineen. Tai sitä voitaisiin verrata koululuokkaan, jossa muutama häirikkö terrorisoi "vahvimman lain" suomalla oikeudella heikompia tovereitaan. Tämänkaltaisista spontaaneista asetelmista on pitkä matka Wiion kuvailemaan elämään "tarkasti vallan jakoon perustuvissa yhteisöissä". Wiion lausahdus lieneekin vain tyypillinen yritys etsiä tieteen keinoin oikeutusta nykyiselle eriarvoisuuteen perustuvalle yhteiskuntajärjestelmällemme.
Väkivaltaiseen alistamiseen nojaavan valtahierarkian luonnollisuutta pidetään yleensä niin itsestään selvänä asiana, että esimerkiksi useimmissa alaa käsittelevissä kirjoissa se kuitataan pienellä maininnalla. Valtio-opin klassikkoihin kuuluva Maurice Duvergerin kirja "Poliittiset Järjestelmät" esimerkiksi alkaa (hieman lyhentäen) seuraavasti: "Jokaisessa sosiaalisessa ryhmässä - pienessä tai suuressa, alkukantaisessa tai korkeatasoisessa, tilapäisessä tai pysyvässä - syntyy perustava ero 'hallitsevien’ ja ’hallittujen' välillä. Aina havaitaan ihmisiä, jotka käskevät, ja toisia, jotka tottelevat. Aina on havaittavissa erilaistumista, ja aina on olemassa järjestettyä valtaa".
Duverger lisää, että Durkheimin koulukunnan sosiologit ovat tosin väittäneet, että ihmiskunnan kehityksen aamunkoitossa ei ollut tätä eroa hallitsevien ja hallittujen välillä. Hän pitää hypoteesia houkuttelevana, mutta toteaa, että me emme tiedä vastaako se todellisuutta.
Kuka sitten tietää? Onko poliittista valtaa ollut yhtä kauan kuin ihmisiäkin?
MENNYT AIKA
Mitä ilmeisimmin ihminen eli ensimmäiset sadat tuhannet vuotensa eläinlaumojen kaltaisissa löysissä yhteisöissä, joissa oli vahvempia ja heikompia, etuoikeutettuja ja vähemmän etuoikeutettuja, vaikutusvaltaisia ja vähemmän vaikutusvaltaisia yksilöitä, mutta joissa ei kuitenkaan ollut erityisen tiukkaa valtahierarkiaa. Elämä sujui pääasiassa vapaaehtoisen yhteistyön merkeissä, ja jollei se sujunut, sopeutumaton voi lähteä etsimään uutta ryhmää tai kokeilla elämistä omin avuin. Tällainen oli käytäntö myös viimeisissä metsästys-keräilyelinkeinoa harjoittaneissa yhteisöissä, joita löytöretkeilijät ja tiedemiehet pääsivät havainnoimaan. Ja näin toimii myös simpanssien "yhteiskunta".
Ratkaisevia muutoksia ihmisten keskinäisissä suhteissa alkoi tapahtua siinä vaiheessa, runsaat kymmenen tuhatta vuotta sitten, kun ihmiset asettuivat pysyvästi paikoilleen harjoittamaan maanviljelyä ja karjanhoitoa. Vasta noihin elinkeinoihin siirtyminen mahdollisti kaupunkityyppisen asumismuodon, ja se puolestaan teki mahdolliseksi hierarkkisen alistus- ja määräysjärjestelmän kehittymisen. Vahvimmat yksilöt eivät enää tyytyneet pelkkiin parhaisiin saalispaloihin ja muiden ihmisten satunnaisiin mukilointeihin vaan he institutionalistivat väkivallan ja alkoivat vaatia itselleen yhä enemmän ja enemmän aineellisia rikkauksia, joiden omistamisen pysyvä kaupunkielämä mahdollisti paremmin kuin liikkuva metsästys- ja keräily.
Sosiaaliantropologiset tutkimukset vahvistavat, että liikkuvien ihmisryhmien aikakausi oli varsin tasa-arvoinen. Liikkuva elämä ei nimittäin mahdollistanut omaisuuden keräämistä ja sitä kautta syntyvää sosiaalista eriarvoisuutta. Vasta paikalleen asettuminen synnytti "big man-" eli päällikköyhteisöjä, joissa toisilla oli enemmän omaisuutta kuin tosilla. Hautalöydöt vahvistavat, että vaeltavat ihmisryhmät eivät panneet vainajiensa hautoihin omaisuutta ja asemaa osoittavaa esineistöä vaan ainoastaan jotain vaatimatonta, kuten meren hiomia kiviä. Paikallaan pysyneiden yhteisöjen jäljiltä sen sijaan on löytynyt sekä rikkaita että köyhiä hautoja.
Vaikka päällikköyhteisöissä olikin jo havaittavissa alkavaa eriarvoisuutta, varsinainen poliittinen valta syntyi vasta aikaa myöten yhteiskunnallisten rakenteiden vakiinnuttua. Joka tapauksessa varallisuuden kasautuminen johti ennen pitkää myös vallan kasautumiseen, ja oikeastaan vasta tämän tapahduttua voidaan puhua käsitteestä institutionaalinen valta. Eriarvoistumisen myötä rikkaat yksilöt palkkasivat itselleen apulaisia keräämään yhä enemmän varallisuutta ja puolustamaan jo kerättyä. Syntyivät verot, armeijat ja yleensäkin ne elämänmuodot, jotka me yhdistämme yhteiskuntaan. Järjestelyn moraalinen perusta oli silloin ja on yhä täysin olematon. Maallinen valta on aina perustunut pelkästään vahvimpien oikeuteen, jonka nämä ovat eri tavoin legitimoineet saadakseen valtansa ja riistonsa kohteet tyytymään kohtaloonsa. Vastustajan osana on aina ollut alistuminen tai kuolema. Eriarvoistumiseen liittyy myös sotien alkaminen. Niissä mahtimiehet ovat taistelleet keskenään vallasta ja rikkauksista. Alamaisten osana on ollut kuoleminen milloin minkin aatteen, valtakunnan tai asian puolesta.
IHMISYYS
Satojatuhansia vuosia kestänyt elämä metsästäjä- keräilijäyhteisöjen jäsenenä loi ihmiselle ne henkiset ominaisuudet, joita hän kantaa vieläkin. Ihmisestä ei kehittynyt muurahaisen tai mehiläisen kaltaista yhteisöeläintä, joka kyselemättä raataa kaikkien yhteiseksi hyväksi eikä koskaan kyseenalaista paikkaansa ryhmän jäsenenä. Sen sijaan ihmisestä kehittyi olento, joka toimii yhteistyössä muiden yksilöiden kanssa, mutta joka kuitenkin haluaa säilyttää henkilökohtaisen vapautensa, yksilöllisyytensä ja koskemattomuutensa. Mistä me voimme näin päätellä?
Todisteita näemme joka puolella ympärillämme. Hallitseviin ja hallittuihin, rikkaisiin ja köyhiin perustuvat yhteiskuntamme jo sinänsä ovat todiste ihmisen luonteesta. Jos ihmiset eivät arvostaisi vapautta, siitä ei kilpailtaisi. Kukaan ei tavoittelisi valtaa ja rikkautta hallitakseen muita vaan kaikki eläisivät muurahaisten ja mehiläisten tavoin asemaansa tyytyen. Jos ihmiset olisivat geeneiltään alistujia, mistä tulisivat alistajat?
Vapauden ja koskemattomuuden tarpeeseen liittyy väistämättä kilpailuvietti. Ennen kuin vastaamme miksi, tarkastelkaamme käsitettä valta.
VALTA
Jos valtaa eli vapautta eli päätäntäoikeutta katoaisi salaperäisesti jonnekin, mutta yksikään ihminen ei katoaisi, joidenkin ihmisten elämään olisi pakko ilmestyä eräänlaisia "tyhjiä hetkiä", jolloin he vain ajelehtisivat ilman että he itse tai kukaan muukaan voisi vaikuttaa siihen mitä he tekevät. Jokainen tajunnee, että tällainen on mahdotonta. Jopa niillä, jotka näyttävät ajelehtivan, on kuitenkin oikeus kontrolliin omaa itseään kohtaan, vaikka he eivät tuota oikeuttaan käyttäisikään.
Tyhjien hetkien mahdottomuus merkitsee sitä, että järjestelmän sisäinen valta, vapaus, päätäntäoikeus - mitä nimeä haluamme käyttääkin - on häviämätöntä. Kukaan ei voi menettää päätäntäoikeuttaan niin ettei joidenkin muiden päätäntäoikeus saman verran lisääntyisi, eikä kukaan voi lisätä päätäntäoikeuttaan niin ettei joidenkin muiden päätäntäoikeus samalla vähenisi.
Kun yhteiskunnan tietyillä alueilla tapahtuu näennäistä vapautumista, me helposti kuvittelemme, että kokonaisvapaus lisääntyy. Vallan ja vapauden häviämättömyydestä kuitenkin seuraa, että näin ei voi tapahtua. Vapautuminen jollakin alueella kylläkin hetkeksi edistää tasa-arvoisuutta, sillä tietyiltä piireiltä poistuu valtaa, ja tämä valta muuttuu laajojen massojen vapaudeksi. Niin kuin kaikki rajalliset hyödykkeet valta kuitenkin ennen pitkää jälleen keskittyy muita kyvykkäämpien yksilöiden käsiin.
Järjestelmät, joissa oletetaan ihmisten vapaaehtoisesti luopuvan nykyisestä käyttäytymisestään ja alkavan elää veljellisessä ja pysyvässä tasa-arvossa keskenään kuten muurahaiset ja mehiläiset, eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet pysyviä. Aina nousee joku, joka alkaa kamppailla vallasta. Näin tapahtuu silloinkin, kun valtakunta hajoaa. Valtatyhjiötä kestää vain hetken. Ennen pitkää muodostuu aseellisia mafia-, rikollis-, tai sotilasryhmiä, jotka ottavat mittaa toisistaan. Vahvimmasta muodostuu uuden valtion ydin samalla kun muut häviävät. Lopputuloksena on uusi valtio.
Valta on siis häviämätöntä. Sitä ei voida mitätöidä. Tasa-arvossa on aivan sama määrä valtaa kuin diktatuurissa. Se vain on jakaantunut eri tavalla.
Mitä valta on?
Vallalla, englanniksi power (=voima), ymmärretään yleensä mahdollisuutta vaikuttaa toisiin ihmisiin ja heidän tekemisiinsä. Käsite "valta" rinnastettiin edellä päätäntäoikeuteen ja vapauteen. Täsmällisesti ilmaistuna valta on päätäntäoikeuden se osa, joka ylittää yksilön päätäntäoikeuden silloin kun kaikki päätäntäoikeus on jaettu tasan kaikille. Valta on toisin sanoen päätäntäoikeuden keskiarvon ylittävää päätäntäoikeutta – ja tällöin se on automaattisesti myös oikeutta päättää muidenkin kuin vain oman itsensä asioista.
Jottei asia vaikuttaisi liian yksinkertaiselta, niin todettakoon, että yhteiskunta muodostuu monista eri valtapiireistä, jotka ovat toistensa kanssa erilaisissa, osittain päällekkäisissä vaikutussuhteissa. Vallan häviämättömyyden laki pätee aina, olipa valtapiiri vain jonkin paikallisen laitoksen sisäinen tai koskipa se koko valtiollista järjestelmää. Vallan määrien vertailu yhden valtapiirin sisällä on helpompaa kuin jos yritettäisiin vertailla keskenään kahteen eri valtapiiriin kuuluvien (esimerkiksi vankilanjohtajan ja varuskunnan päällikön) valtaa. Eri valtapiireihin kuuluvathan eivät ole valtasuhteessa keskenään. Tavallisen kansalaisen kannalta valtaa on mielekkäintä tarkastella koko yhteiskunnallisen järjestelmän tasolla.
Valtaa voidaan arvioida kahdella ulottuvuudella, jotka ovat virallisuus ja fyysiset voimakeinot. Epävirallista ja voimakeinoihin perustumatonta valtaa ovat arvovalta, vaikutusvalta ja talousrikollisuus. Epävirallista mutta kuitenkin voimakeinoihin perustuvaa valtaa on väkivaltarikollisuus. Virallista mutta voimakeinoihin perustumatonta valtaa on taloudellinen valta. Virallista ja voimakeinoihin nojaavaa on poliittinen, valtiollinen valta.
Emme ehkä useinkaan tule ajatelleeksi, että tavallinen ylinopeussakkokin on väkivaltaisiin voimakeinoihin nojaavaa valtaa. Ellemme maksa, meidät viedään väkivalloin ja tarvittaessa fyysistä kipua tuottaen vankilaan. Jos yritämme paeta sieltä, elintoimintamme lopetetaan. Poliittisen vallan tärkein tunnusmerkki onkin se, että valta perustuu aina viime kädessä mahdollisuuteen tappaa vallan kohde.
Ainoastaan poliittinen, väkivaltaan perustuva virallinen valta, voitaisiin tasata ihmisten kesken. Sen sijaan esimerkiksi taloudellisen vallan tasaaminen olisi huomattavasti vaikeampaa, sillä se on riippuvainen materiasta ja työstä, ja niiden määrä vaihtelee koko ajan. Taloudellinen tasa-arvo olisikin mahdollinen vain silloin, jos vallitsisi poliittinen diktatuuri, joka pakottaisi kaikki ihmiset olemaan yhtä rikkaita. Tasa-arvo kumoutuisi heti, jos yksikin ihminen tuhoaisi omaisuuttaan. Tämän vuoksi yksityinen omistaminen olisi tasa-arvon olosuhteissa käytännössä mahdottomuus.
Tasa-arvo politiikassa ja tasa-arvo taloudessa ovat siis käsitteinä hyvin erilaiset, eikä ehkä ole sattumaa, että jo primitiivisessä simpanssilaumassa osataan erottaa toisistaan poliittinen ja taloudellinen valta.
Ihmisten kilpailuvietti perustuu ikiaikaiseen vapauden ja riippumattomuuden haluun, joka on ilmeisesti syntynyt vuosimiljoonaisessa olemassaolon taistelussa, jossa vain vahvimmat yksilöt ovat säilyneet. Esihistoriallisina aikoina ihmisen riippumattomuuden vietti ei juuri voinut johtaa merkittävään eriarvoistumiseen, sillä olosuhteissa, joissa ei kerätty omaisuutta ja joissa elämä perustui vapaaehtoiseen yhteistyöhön ja liikkumiseen paikasta toiseen, ei olisi ollut mahdollista, että joku olisi valloittanut kaiken vapauden itselleen ja tehnyt muista orjiaan. Yhteisö olisi ennemmin hajonnut kuin suostunut elämään yhden jäsenensä orjana.
Sitä mukaa kun olosuhteet muuttuivat, ja ihmiskunnan keskuuteen alkoi kertyä asioita, joista on niukkuutta, alkuperäinen vapauden vietti alkoi saada yhä kilpailullisempia muotoja. Kilpailemisesta muiden kanssa tuli ainoa keino saavuttaa vapautta.
Oikeastaan koko ihmiskunnan kirjoitettu historia on pelkkää veristä alistamisen historiaa. On ollut hallitsijoita, valtataisteluja, valtakuntia, sotia, vapautuksia, valloituksia, loputonta tappamista... Harvassa ovat maininnat ihmisten elämisestä tasa-arvoisina ja ilman väkivaltaa keskenään. Mistä nämä alistajat ja tappajat olisivat tulleet, ellei ihmisessä olisi synnynnäistä voittamisen halua? Mistä valtataistelut ja sodat olisivat tulleet, ellei ihmisessä olisi kilpailuviettiä ja voitontahtoa? Mistä kapinat olisivat puhjenneet, ellei ihmisessä olisi synnynnäistä vapaudenkaipuuta, joka itse asiassa on vain vallanhalun "jalompi" ilmentymä?
On muitakin asioita, jotka vahvistavat kilpailuvietin ja alistumishaluttomuuden olemassaolon. Ihmisen vaistomainen pyrkimys kostaa paha teko eli maksaa takaisin kärsimänsä vääryys esimerkiksi on eräs osoitus hänen taistelutahdostaan haluttomuudesta alistua. Kostolla yksilö pyrkii palauttamaan ennen koston laukaissutta tekoa olleen valtatasapainon ja mahdollisesti saamaan hyvityksenkin. Alistuminen vastoin omaa tahtoa toisen ihmisyksilön tahdon alaisuuteen onkin eräs ihmisen sietämättömimpiä kokemuksia, joka herättää luonnostaan aggressioita. Miksi näin olisi, jos ihminen olisi geeneiltään alistuja?
Vaikka ihminen onkin "peto", historia tuntee myös toisenlaisen ihmisen. Koko muistissa olevan historian ajan on väkivallan ja alistamisen ohessa ollut myös ihanteita toisenlaisesta elämästä. Valveutuneimmat yksilöt ovat tajunneet valtataistelun mielettömyyden ja päätelleet, että kaikkien ihmisten kaipaama vapaus kuuluu yhteisesti kaikille eikä pelkästään niille, jotka sen väkivalloin kulloinkin ottavat yksinoikeudekseen. Kautta vuosituhansien on vapauden tuli palanut sodan loimujen rinnalla milloin heikommin lepattaen, milloin voimakkaammalla liekillä. Monet tyrannitkin ovat havainneet sen ja luvanneet ihmisille vapautta antaen heille kuitenkin orjuutta. He ovat myös parhaansa mukaan kääntäneet vapauden aatteet orjuuden aatteiksi. Toive vapaudesta on kuitenkin aina elänyt.
DIKTAATTORIT
Jos ihmiset kaipaavat vapautta, miten on selitettävissä aika ajoin esiintyvä vallanpitäjien ja diktaattoreiden palvonta? Nyt tullaan ihmisluonteen sellaiseen puoleen, jota alistajat ovat kautta aikojen osanneet käyttää hyväkseen. On totta, että ihmisillä on taipumus luoda idoleita ja palvoa heitä. Tämä ei kuitenkaan johdu alistumishalukkuudesta.
Osassa johtajienpalvonnasta on kyse lapsuuden ajalta periytyvästä turvallisuudentarpeesta. Useimpien eliölajien nuoret yksilöt tarvitsevat vanhempiensa huolenpitoa selvitäkseen elämänsä varhaisissa vaiheissa. Jotta huolenpitokontaktit vanhemman ja jälkeläisen kesken toteutuisivat mahdollisimman hyvin, vanhemmille on kehittynyt hoivavietti jälkeläisiään kohtaan ja jälkeläiselle puolestaan turvautumisvietti vanhempiaan kohtaan. Vaikka nämä vietit suurelta osin häviävätkin, kun jälkeläisen ja vanhemman tiet eroavat, jää niistä kuitenkin osa jäljelle alitajuntaan. Hoivavietti ilmenee myöhemmällä iällä haluna hoivata pieniä ja avuttomia olentoja. Turvautumisvietti puolestaan voi esimerkiksi kriisitilanteessa aktivoitua jotain suurta sankaria tai kansanjohtajaa kohtaan. Stalinin tai Hitlerin kaltaisesta "maan isästä" voi tulla oikean isän tai äidin korvike.
Aikuisella iällä ilmennyt turvautumisvietti on eräs mutta ei kuitenkaan tärkein syy idolien palvontaan. Ihaillessaan esimerkiksi jotain nuorta urheilusankaria tai rocktähteä ihailijat tuskin näkevät hänessä huolehtivan isän tai äidin. Sen sijaan he näkevät hänessä rajojen rikkojan, jollaisia he itsekin haluaisivat olla.
Ihminen joutuu alistumaan, hän joutuu elämään köyhänä, hän joutuu tyytymään vaatimattomiin fyysisiin, taiteellisiin tai älyllisiin lahjoihin. Nämä ovat rajoja, joita ei voi ylittää. Kuitenkin jotkut voivat. Diktaattori ja sotasankari ylittävät vallan ja vapauden rajat. Huippu-urheilija ylittää fyysiset rajat. Rock-tähti ylittää kuuluisuuden ja maineen rajat. Ainoa tapa tavallisen ihmisen ylittää nämä rajat on samastua henkilöön, joka rajat on ylittänyt. Sankari on todiste "kuolemattomuudesta". Hän on todiste siitä, että ylittämättöminäkin pidetyt rajat voidaan ylittää, ja että vapaus voidaan saavuttaa, ja että haaveet voidaan toteuttaa. Tästä syntyy sankarinpalvonta.
Hurraaminen diktaattorille ei siis todista, että ihmiset haluaisivat alistua, vaan se todistaa juuri päinvastaista. Diktaattoriensa kautta ihmiset voivat saavuttaa kollektiivisia voittoja, ja näitä voittoja ovat diktaattorit kautta aikojen alaisilleen luvanneetkin. Lopputuloksena on kuitenkin useimmiten ollut kaikkea muuta; sotia ja kuolemaa.
UNIVERSAALI MORAALI
Kaikissa maissa, aina ja kaikkialla, vallanpitäjällä on lakeja säätäessään suvereeni oikeus määritellä hyvä ja paha. Ja koska vallanpitäjät vaihtuvat, myös hyvä ja paha vaihtuvat. Hyvän ja pahan oleminen näin epävarmalla pohjalla herättää ristiriitoja ja vähentää moraalikäsitysten kunnioitusta. Niinpä moraalikäsityksiä onkin yritetty ankkuroida johonkin pysyvään, esimerkiksi uskontoon tai poliittiseen oppiin.
Helsingin Sanomien yleisönosastossa käytiin maalis- huhtikuussa 1997 keskustelua siitä, onko moraali riippuvainen uskonnoista vai onko se syntynyt ennen niitä. Jyväskyläläinen kirjoittaja Pasi Linna esitti hypoteesinaan, että moraalikin on olemassaolokamppailun tulosta. Hän oletti, että eläinlajeille, ihminen mukaan luettuna, on kehittynyt koodisto, joka estää lajitoverien sokean tappamisen tai heimon elinmahdollisuuksien tarkoituksellisen kaventamisen. Tämä moraalikoodisto on vähitellen imeytynyt osaksi lajin psyykettä.
Linna on oivaltanut aivan oikein, että on olemassa jotain syvempää ja alkuperäisempää moraalia kuin se, mitä meille lakien ja säännösten muodossa opetetaan.
Kuten todettiin, ihmisyksilö ei geneettisen perimänsä vuoksi pidä alistumisesta vertaiselleen. Niinpä hän automaattisesti määrittelee alistumisen - ja siis myös alistamisen - eri muodot, kuten pahoinpitelyt, murhat ja varkaudet, pahoiksi asioiksi.
Enemmistö ihmisistä ei käytännössä voi alistaa, vaan sen osaksi jää alistujan osa. Jo tästäkin syystä se määrittelee alistamisen tuomittavaksi. Tämä on universaalia moraalia. Se on pääpiirteittäin kaikkialla samaa, sillä sen lähtökohdat ovat ihmisyksilöiden enemmistön tuntemuksissa. Universaali, tasa-arvoon perustuva moraali, on sopusoinnussa ihmisten luontaisen arvomaailman kanssa. Se on helppo hyväksyä. Sen mukaan on helppo elää. Sen periaatteet näkyvät myös uskonnoissa. Se ei kuitenkaan koskaan ole toteutunut käytännössä, vaan....
Ihmiskunta on koko historiansa ajan saanut elää keinotekoisen moraalin alaisuudessa. Tuon virallisen moraalin on luonut alistava - ja siis alistamisen hyväksyvä - vähemmistö, ja sen tarkoituksena on ollut alistamisen helpottaminen ja moraalien välillä vallitsevan jännitteen tasaaminen. Nykyinen lainsäädäntö edustaa tätä keinotekoista ja alati muuttuvaa moraalia. Vaikka se onkin alistava, siinä on piirteitä myös universaalista moraalista, koska ihmisten luontaiset oikeuskäsitykset heijastuvat tietysti jossakin määrin myös lainsäädäntöön. Näillä universaalin moraalin osilla ihmiset saadaan tuntemaan valheellista luuloa vallitsevan moraalin luonnollisuudesta. Vallitseva moraali on kuitenkin pelkkä inhottava vääristymä.
ENEMMISTÖN DIKTATUURI
Vuosituhansien ajan hallitsijat käyttivät enemmän tai vähemmän diktatorista valtaa alamaisiaan kohtaan. Vapauden ihanteiden noustessa viime vuosisatoina yhä näkyvämmin esiin, yhteiskuntia ryhdyttiin uudistamaan tasa-arvoisempaan suuntaan. Syntyi nykyinen länsimainen parlamentaarinen demokratia. Siinä hallitsijalle kuulunut rajoittamaton oikeus tehdä alamaisilleen mitä tahansa annettiin kansalaisten enemmistön edustajille. Yhteen hallitsijaan perustunut diktatuuri muuttui enemmistön diktatuuriksi. Vähemmistöön kuuluvat olivat siinä aivan yhtä surkeassa asemassa kuin koko väestö oli ollut ennen. Ongelma tiedostettiinkin, ja sen vähentämiseksi lainsäädäntöön tehtiin mm. erilaisia määräenemmistösäännöksiä.
Vaikka parlamentaarisessa järjestelmässä alan oppikirjojenkin mukaan on kyse vain tietyntyyppisestä hallitsijoiden valinnasta, on siitä jostakin syystä ruvettu käyttämään sellaisia nimityksiä kuten kansanvalta, tasavalta jne. Se, että näiden nimitysten käyttö yleistyy tavallisesti vaalien lähestyessä, viittaa tietoiseen harhautukseen. Vallanpitäjät tietävät, että kansa ei haluaisi alistua, joten sitä on hämättävä.
Enemmistön diktatuuri on käytännössä lähinnä teoreettinen tila, sillä edustukselliset järjestelmät toteuttavat nykypäivinä hyvin huonosti enemmistön valtaa. Vaalijärjestelmien kieroutuneisuuden vuoksi huomattava osa kansalaisista jää edustuksellisessa demokratiassa täysin syrjäytyneeksi. Paitsi, että äänestämättömät tietysti ovat syrjässä päätöksenteosta, myöskään ns. "hukkaan menneet" äänet eivät ole edustettuina kansanedustuslaitoksessa. Helsingin äänioikeutetuista esimerkiksi ainoastaan noin 36 prosentilla oli "oma" kansanedustaja vuosien 1991-95 eduskunnassa. Kuitenkin tuo eduskunta toimi itseoikeutetusti niin helsinkiläisten kuin muunkin "kansan" nimissä väittäen edustavansa kansalaisten enemmistön tahtoa.
Vaalijärjestelmien ja äänikynnysten kyseenalaisuus tulee selvästi esille myös joulukuun 1995 Venäjän vaaleissa. Maassa oli kymmeniä pienpuolueita ja viiden prosentin äänikynnys. Kun pelkästään puoluelistojen saamat äänet oli laskettu, lähes 2/3 enemmistön parlamenttiin olivat saaneet ryhmät, joita lähes 80 prosenttia äänioikeutetuista ei ollut äänestänyt. Yhden ehdokkaan vaalipiireistä tapahtuneet valinnat sentään tasoittivat tilannetta siten, että edellä mainittujen ryhmien lopulliseksi osuudeksi tuli ainoastaan 45.3 prosenttia. Myös ns. vaalimatematiikka, joka yleensä on suunniteltu suosimaan suuria ryhmittymiä, aiheutti pahoja vääristymiä. Niinpä Venäjän naisten puolue sai 4.61 prosentin ääniosuudellaan parlamenttiin vain kolme edustajaa, kun taas Agraaripuolue sai 3.78 prosentin ääniosuudella kaksikymmentä edustajaa.
Enemmistön diktatuuri voitaisiin välttää, jos päätöksenteon lähtökohdaksi otettaisiin kansalaisten todellinen tasa-arvo. Todellinen tasa-arvo merkitsee sitä, että kukin ihminen on vapaa tekemään mitä hän haluaa aina siihen pisteeseen asti, jolloin enemmistö muista pitää hänen toimintaansa vallankäyttönä.
Siinä missä nykytyyppinen enemmistövaltaan pohjautuva demokratia sallii enemmistölle lähes rajoittamattoman oikeuden tehdä vähemmistöä sitovia päätöksiä, tasa-arvon hengessä toteutettu demokratia rajoittaisi enemmistön oikeudet vähemmistöön nähden pelkästään tasa-arvon vastaisen toiminnan estämiseen. Enemmistö voisi kieltää omaisuuden anastamisen, väkivallan harjoittamisen, muiden häiritsemisen sekä muut perinteiset pahanteon muodot, mutta se ei voisi säätää lakeja, joilla puututaan vähemmistön yksityiselämään.
VAPAUS VOIDAAN SYRJÄYTTÄÄ
Kansalaisten yksityiselämä näyttää nykyisin varsin pitkälle suojatulta. Hehän saavat vapaasti nauttia uskonnonvapaudesta, kotirauhasta, sananvapaudesta ja mitä muita kauniita vapauksia onkaan. On kuitenkin yksi taikasana, jolla kaikki nuo vapaudet kumotaan, kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Ja se taikasana on TURVALLISUUS.
Kansalaisille sallitaan melko paljon poikkeavuutta, kun on kyse heidän uskonnostaan, kulttuuristaan tai etnisestä taustastaan. Heille sallitaan myös itsetuhoista käyttäytymistä, kuten juopottelua, epäterveellisiä ruokailutottumuksia ja tupakointia - jotka paheet vievätkin vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä ennenaikaiseen hautaan. Sen sijaan jos kansalainen tavataan istumasta kotirantansa edustalla veneessä ilman ankkuria tai venehakaa, aseistetut poliisit hyökkäävät paikalle ja sakottavat häntä - muka itsensä vaarantamisesta!
Kaikkialle venyvä ja kaikkeen soveltuva turvallisuuskäsite on siis oikotie ihmisten henkilökohtaisten vapauksien ja ihmisoikeuksien vaivattomaan syrjäyttämiseen pelkällä salakähmäisesti voimaan saatetulla asetuksella tai epäselvällä viranomaisen määräyksellä. Kansalaisille luontaisesti kuuluva harkintavalta omista ratkaisuistaan on vaivihkaa siirretty pienelle asiantuntija- ja poliisieliitille, joka hämäräperäisissä kokouksissaan jatkuvasti tehtailee uusia pakkoja ja kieltoja ihmisten vaivoiksi. Turvallisuuskäsitteen avulla kansalaisista koulutetaan eräänlaisia "Pavlovin koiria", tottelevaisia koneita, jotka kyselemättä ja ajattelematta tekevät vaaditut teot tietyn signaalin kohdatessaan. Kävelevät kun näkevät vihreän valon. Seisovat paikallaan kun näkevät punaisen.
Jos yhteiskunnassa vallitsisi tasa-arvoon nojautuva demokratia, turvallisuuden tekosyyn käyttäminen ihmisten alistamiseen olisi huomattavasti nykyistä vaikeampaa. Tasa-arvoisessa demokratiassahan enemmistö voisi ohjailla vähemmistöä ainoastaan muihin suuntautuvassa toiminnassa eli vallankäytössä - mutta ei henkilökohtaisen vapauden nauttimisessa.
Erilaiset yksilönvapautta rajoittavat pikkutarkat määräykset, jotka kohdistuvat kansalaisten ei-vallankäyttöä olevaan yksityiselämään, merkitsevät karkeaa eriarvoisuutta eivätkä ole hyväksyttävissä. Valitettavasti asiat ovat tältä osin menossa yhä huonompaan suuntaan. Joka vuosi kansalaisten noudatettavaksi säädetään uusia kieltoja, rajoituksia ja pakkoja. Lainsäätäjät toimivat kuin jonkinlaisen kiihkon vallassa rakentaen yhteiskunnasta yhä kammottavampaa poliisi- ja kontrollivaltiota, jossa tiukat ja yksityiskohtaiset määräykset sanelevat kaikkia elämänalueita.
Uskonto tai turvallisuus. Aina on ollut olemassa tekosyitä, joiden avulla valta on kasattu pienen eliitin yksinoikeudeksi. Näin tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Ainoastaan sitä emme tiedä, mitä ovat tulevat tekosyyt. Luonnonsuojeluko? Vaihtoehtoja riittää.
TASA-ARVO KÄYTÄNNÖSSÄ
Edellä on puhuttu vapaudesta ja vallasta ja niiden mahdollisesta tasaamisesta. Onko tämä vain teoriaa, vai voitaisiinko valta todella tasata? Miten se tapahtuisi?
Ainoa varma asia on se, että vallan tasaaminen ei tule tapahtumaan helposti. Nykyiset poliitikot eivät tule tekemään päätöstä, jossa todettaisiin, että "huomisesta lähtien kaikki valta maassa on jaettu tasan asukkaiden kesken, eivätkä entiset kansanedustajat, ministerit ja virkamiehet siitä alkaen enää omista valtaa". Tätä ei tule tapahtumaan.
Mutta tarvitseeko sen edes tapahtua? Meillähän on jo kansanvalta. Eikö Valtiosääntömme mukaan valta maassa kuulu kansalle, jota edustaa eduskunta? Mitä tasaamista enää tarvitaan?
Edustavatko kansanedustajat todellakin kansaa? Mitä tarkoittaa edustaminen? Voiko edustajalla olla valta toimia edustettuaan vastaan? Eikö aitoon edustamiseen kuulu, että edustaja on edustettavansa palveluksessa ja kontrolloitavana. Jos edustettava ei ole tyytyväinen tapaan, jolla edustaja työnsä hoitaa, hän voi vaihtaa edustajaa tai ottaa asiat itse hoidettavakseen. Tätä on edustaminen. Tämän tietävät mm. asianajajat.
Nykyinen kansanedustusjärjestelmä ei missään mielessä täytä edellä mainittuja ehtoja. Kansalainen ei voi nykyisin päättää, edustaako häntä joku vai ei. Hän voi ainoastaan osallistua tai olla osallistumatta vaaliin, jossa valitaan joukko henkilöitä käyttämään ehdotonta valtaa häntä itseään ja muita kansalaisia kohtaan. Vaalitapahtuman jälkeen hänellä ei ole mitään sanomista "edustajansa" toimiin. Hänet voidaan pettää kuinka katkerasti tahansa.
Käytäntö on monin tavoin osoittanut, että suuri osa poliittiseen eliittiin kuuluvista on uskollisempi rahan vallalle kuin valitsijoilleen. Pienen itseään täydentävän hyvä-veli-verkoston kontrolloima suurpääoma saa riehua sen keskuudessa kuin susi lammaslaumassa. Jotkut poliitikoista ehkä kuvittelevat vaikuttavansa istuessaan pankkien tai suuryritysten hallintoneuvostoissa. Todellisuudessa he ovat siellä pikemminkin hyväksikäytettävinä. Huolimatta Valtiosäännön juhlavista kansanvallan vakuutteluista, poliittista piilovaltaa on pankkien ja suuryritysten huippujohtajilla. Monet poliitikoista ovat vain heidän nöyriä juoksupoikiaan. Tilanne muuttuisi, jos kansalaiset itse päättäisivät asioistaan. Kansalaisten enemmistön lahjomiseen tekemään itselleen vahingollisia päätöksiä pankkienkaan rahat eivät sentään riittäne. Jos poliittinen valta todella halutaan tasata, järjestelmää on muutettava radikaalisti.
Nykyisin taloudellista ja poliittista valtaa ei ole eroteltu toisistaan. Eduskunta voi käyttää taloudellista valtaa määräämällä veron, ja sama eduskunta voi käyttää poliittista valtaa lähettämällä poliisit pidättämään sen, joka ei veroa suostu maksamaan.
Kuten aiemmin enemmistön diktatuuria käsiteltäessä todettiin, enemmistöllä on oikeus, mikäli se aikoo pitäytyä tasa-arvossa, puuttua ainoastaan sellaisiin ihmisten tekemisiin, jotka voidaan katsoa vallankäytöksi. Jos enemmistöllä on oikeus tehdä kaikkia kansalaisia koskevia taloudellisia päätöksiä, se käyttää väistämättä näiden päätösten kautta pakkovaltaa vähemmistöä kohtaan. Vähemmistö joutuu tällöin kustantamaan enemmistön tekemät päätökset, halusipa se tai ei. Veron maksusta ei voi välttyä sanomalla, että ei alkuaankaan kannattanut hankkeita, joita varten veroa nyt kerätään.
Tuntuu ehkä radikaalilta todeta näin, mutta ei jää mitään muuta loogista mahdollisuutta ratkaista tätä ongelmaa kuin talouden ja sääntöpolitiikan täydellinen erottaminen toisistaan. Erottaminen, niin oudolta ajatukselta kuin se ehkä tuntuukin, noudattelee sinänsä luonnollisia periaatteita; poikkeavathan nämä kaksi asiaa täydellisesti toisistaan. Siinä missä talous perustuu työhön, palkitsemiseen ja uuden luomiseen, sääntöpolitiikka perustuu työtulosten anastamiseen, rankaisemiseen ja monesti tuhoamiseenkin.
Käytännössä talouden ja sääntöpolitiikan erottaminen tarkoittaa julkisen talouden jakamista valtiollisiin ja kunnallisiin yhtiöihin, joissa kaikilla kansalaisilla on samanlainen omistus- ja ääniosuus, ja jossa kenelläkään ei ole osallistumispakkoa (ne jotka eivät osallistu, eivät tietenkään pääse nauttimaan tuloksistakaan). Miten näiden yhtiöiden hallinta ratkaistaan, on erikseen ratkaistava. Koska taloudellinen valta on luonteeltaan sellaista, että sitä ei voida tasata, näiden yhtiöiden hallinnossakaan ei tarvinne noudattaa täydellistä tasa-arvoa, vaan on tyydyttävä enemmistöpäätöksiin (eihän esimerkiksi jotain rakennusta voi rakentaa 60 prosenttisesti, jos tuo prosenttimäärä osakkaista sattuu olemaan hankkeen kannalla).
Kuten aiemmin todettiin, jo primitiiviset simpanssit osasivat tehdä eron taloudellisen vallan ja poliittisen vallan välillä. Tämän eron on säilyttävä jatkossakin. Onko poliittisella vallalla oikeutta lainkaan kerätä verovaroja, esimerkiksi tasa-arvon ylläpitämisen rahoittamiseksi, on kysymys, joka ansaitsisi oman pohdintansa. Ilmeisesti edes tasa-arvon ylläpitämiseen ei ketään voi tasa-arvon olosuhteissa pakottaa, kunhan yksilö vain ei toimillaan estä tasa-arvoa.
Tämän katsauksen tarkoituksena ei ole taloudellisten järjestelmien analysointi tai esittely, joten aihetta ei käsitellä tämän enempää. Todettakoon vain, että yhteiskuntamuodosta riippumatta julkisen talouden piiriin on aina kuulunut kähmintää, korruptiota ja tuhlausta eri muodoissaan, ja olisi liian optimistista kuvitella näistä koskaan täysin päästävän. Käytäntö on eri maissa kuitenkin osoittanut, että mitä harvainvaltaisempi ja suljetumpi yhteiskunta on, sitä enemmän siellä esiintyy näitä talouden epäterveitä ilmiöitä. Tämän havainnon valossa on syytä uskoa, että todellinen demokratia, kansalaisten valveutuneisuus ja laaja sananvapaus johtavat myös taloudellisesti mahdollisimman terveeseen järjestelmään.
Tasainen vallanjako merkitsee sitä, että poliittiset päätökset on tehtävä yhteisesti. Nykytyyppinen suvereenia valtaa käyttävä kansanedustuslaitos ei kelpaa, vaan kansalaisilla on oltava mahdollisuus vaikuttaa ei ainoastaan edustajiin vaan myös päätöksiin. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkuvaa, esimerkiksi kotitietokonein käytävää kansanäänestystä. On muistettava, että poliittista päätöksentekoa tapahtuu tasa-arvon olosuhteissa vain murto-osa siitä, mitä nykyinen kaikkea mahdollista käsittelevä eduskunta päättää. Jotta asioista päättäminen ei kuitenkaan jäisi vain pienen aktiivisen väestönosan yksinoikeudeksi, kansalaisilla tulee olla mahdollisuus myös edustajien käyttämiseen. Näiden uudenlaisten kansanedustajien asema poikkeaisi kuitenkin täysin nykyisten kansanedustajien asemasta. Mitään vaalikausia ei olisi, ja kansalaiset voisivat milloin tahansa vaihtaa edustajaansa tai ohittaa hänet ja käyttää itse päätäntäoikeuttaan. Vasta tällöin kansanedustajista tulisi sitä mitä nimikin vaatii: edustajia.
Kun kansalaiset voisivat itse ottaa asioita ratkaistavakseen, kansanedustajien käytössä oleva äänimäärä vaihtelisi. Joissakin asioissa heillä voisi olla niitä käytössään enemmän, joissakin vähemmän, sen mukaan miten kansalaiset itse haluaisivat ääniään käyttää. Kotitietokoneiltaan kansalaiset voivat seurata eduskunnan äänestystapahtumia, keskustelua, asialistoja jne. aivan kuin itse istuisivat paikalla. Mitä paremmin edustajat hoitaisivat työnsä, sen vähemmän kansalaisten tarvitsisi itse osallistua päätösten tekemiseen. Viimenen sana olisi kuitenkin aina heillä.
Vasta tällainen järjestelmä alkaisi lähennellä sitä miksi me nykyistä valtiomuotoamme kutsumme: tasavaltaa.
Eikä tasa-arvo rajoitu eduskuntasaliin. Ihmisten on oltava tasa-arvoisia kaikilla yhteiskunnan alueilla. Tämä merkitsee mm. sitä, että oikeudenkäyttöön ei saa kuulua nykyisen kaltaisia mielivaltaisuuksia, joissa rangaistavaan tekoon liittymättömät yhteiskuntapoliittiset ja muut seikat vaikuttavat rangaistusten ankaruuteen. Omaisuuden takavarikoinneista rangaistusmuotona olisi luovuttava, koska niissä satunnainen tekijä, omaisuuden arvo, määrää rangaistuksen suuruuden. Keinotekoiset ikä-, promille-, vanhenemis- ym. rajat olisi poistettava laeista ja korvattava tasaisesti liukuvilla asteikoilla.
Yhtä selvästi kuin puutteet oikeudenmukaisuudessa kuuluvat eriarvoiseen yhteiskuntaan, oikeudenmukaisuuden on oltava olennainen osa tasa-arvoista yhteiskuntaa.
Poliisi ylläpitää eriarvoisuutta. Tasa-arvon ylläpitäminen poliisin avulla on näin ollen jo ajatuksena mahdoton, ja poliisius jo itsessäänkin merkitsee eriarvoisuutta. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa nykyiset poliisitehtävät olisikin eriytettävä pienempiin osiin, ja varsinainen voimakeinoihin pohjautuva rikostentorjunta olisi hoidettava kaikille avoimeen vapaaehtoisuuteen perustuvien rikostorjuntaryhmien avulla. Niillä voisi olla apunaan asiantuntijoita, joilla ei kuitenkaan olisi poliisivaltuuksia. Vaarallisissa tehtävissä voitaisiin kenties käyttää erikoisjoukkoja, jotka varta vasten palkataan tekemään jokin tietty rajattu operaatio, kuten esim. aseellisen rikollisen pidättäminen. Näillä erikoisjoukoilla ei kuitenkaan olisi tuon tietyn operaation ulkopuolelle ulottuvia poliisivaltuuksia.
Joku voi edellä olevan johdosta todeta, että vaativien ja vastuullisten poliisitehtävien luovuttaminen kokemattomille siviilihenkilöille olisi edesvastuutonta. Hänelle voinee vain vastata, että kun valtio on sodan aikana vaarassa, se ei emmi lähettää nuoria kokemattomia miehiä rintamille kuolemaan. Eikä tasa-arvo sitä paitsi pakota ketään osallistumaan rikosten torjuntaan. Ja edellähän jo mainittiin erikoisjoukot, joita voidaan käyttää vaarallisimmissa tehtävissä.
VOIMMEKO TEHDÄ JOTAIN JO NYT?
Nyky-yhteiskunnissa ilmenevä poliittisen aktiivisuuden lasku osoittaa, että yhä useampi kansalainen on kyllästynyt perinteiseen puoluepolitiikkaan ja lähes sata vuotta vanhaan järjestelmäämme, joka ei anna tavallisten kansalaisten vaikuttaa yhteisiin asioihin juuri sen enempää kuin tsaarien aikanakaan.
Tekninen kehitys on ollut nopeaa viimeisten sadan vuoden aikana. Ihminen on valloittanut avaruutta sekä saavuttanut edistystä tieteissä ja tietotekniikassa. Politiikan puolella ei ole samassa ajassa saatu edes äänestyskoppien lyijykyniä korvattua jollakin modernimmalla menetelmällä. Poliitikot ovat TV:n välityksellä olohuoneissamme. Kuitenkaan meidän mahdollisuutemme vaikuttaa heidän tekemisiinsä ei ole yhtään suurempi kuin niiden, jotka vuosisadan alussa ensi kertaa saivat vetää "punaisen viivan" äänestyslappuihin. Itse asiassa he olivat vapaampia kuin me! Heitä kahlitseva kielto- ja määräysviidakko oli vähäisempi kuin meillä. Ellemme käännä kehityksen suuntaa, sadan vuoden kuluttua elävät jälkeläisemme kadehtivat puolestaan meidän vapauksiamme, joita nyt pidämme itsestään selvinä.
Muutoksen ei tarvitse tapahtua kerralla, eikä se voikaan tapahtua. Voimme kuitenkin aloittaa sen jo nyt. Voimme aloittaa sen perustamalla tasa-arvoon tähtääviä liikkeitä ja puolueita; sellaisia puolueita, jotka eivät sano: "Auttakaa meidät valtaan, me pelastamme teidät.", vaan joiden edustajat lupautuvat toimimaan kansalaisten ja mahdollisten valitsijoidensa tahdon tinkimättömänä toteuttajana ja tasa-arvoisen järjestelmän edistäjinä.
Tapahtuisiko muutos vähitellen uudenlaisten "internet-kansanedustajien" kautta vai parlamentin ulkopuolelta, on kysymys, josta tasa-arvon kannattajillakin on erilaisia mielipiteitä. Tässä ei haluta asettua kummankaan mielipidesuunnan puolelle toista vastaan. Kun lopullinen päämäärä, poliittinen tasa-arvo, on vielä valovuosien päässä, tasa-arvon kannattajien ei ole järkevää riidellä oppikysymyksistä. Pyrittiinpä tasa-arvoon millä keinoilla tahansa, muutos ei tule olemaan nopea eikä helppo. Jokainen pienikin muutos vapaampaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan on kuitenkin arvokas.
Ihminen on vapaa siitä hetkestä alkaen, kun hän tajuaa vankeutensa ja alkaa pyrkiä kohti vapautta!
VAPAUS MAKSIMOI VAPAUDEN
Ihmisyksilöiden elämä on menestyksellisintä ja onnellisinta silloin, kun he saavat itse päättää elämästään. Tarpeiden arvioimisen ja päätöksenteon luovuttaminen ulkopuolisille johtaa parhaisiin mahdollisiin tuloksiin vain niiden yksilöiden kohdalla, joille nämä oikeudet on luovutettu.
Ajatus ihmisyksilöiden oikeudesta itse päättää elämästään perustuu siihen olettamukseen, että ihmiset ovat yksilöinä kaikki samanarvoisia. Heidän ominaisuuksissaan, ulkonäössään, taidoissaan, sukupuolessaan, rodussaan, kyvyissään, mielipiteissään... on eroja, mutta nämä erot eivät tee yhdestäkään heistä arvokkaampaa kuin joku toinen, eivätkä anna kenellekään yksilölle oikeutta alistaa tai hallita toista.
OSA 1.
I YHTEISKUNTA
Jalmari Mäki aloittaa yhteiskunnallisen tarkastelunsa pohtimalla primitiivisen ihmisen elämää. Hän toteaa, että ihmiskunnan esiyhteiskunnalliselle vaiheelle on ollut ominaista valtarakenteiden lähes täydellinen puuttuminen. Jos joku on yrittänyt alistaa muita, ovat nämä muut voineet paeta, ja niin mitään pysyvää alistaja-alistetut suhdetta ei ole voinut muodostua.
Edellytyksenä pysyvien alistussuhteiden syntymiselle Mäki näkee yhteistyötä ja paikallaan asumista edellyttävien elinkeinojen syntymisen. Ne sitoivat ihmiset tiettyyn ihmisryhmään tai tiettyyn paikkaan. Mäki toteaakin: "Nämä kaksi asiaa, lisääntynyt yhteistyön tarve ja sitoutuminen tiettyyn asuinpaikkaan, loivat edellytykset nykyisin yhteiskunnaksi kutsutun sortojärjestelmän syntymiselle."
Seuraavaksi Mäki määrittelee käsitteen valta, jota käsitettä hän tulee käyttämään läpi koko teoksensa. Vallan hän jakaa kahteen eri ulottuvuuteen: Toinen on se, perustuuko vallan käyttäminen kohteensa fyysisen koskemattomuuden uhkaamiseen. Toinen ulottuvuus on se, hyväksyvätkö muut yhteisön jäsenet vallan käyttämisen, eli onko valta virallista.
Teoksessaan "Valta ja Vapaus" Jalmari Mäki keskittyy käsittelemään nimenomaan väkivallan käyttöön perustuvaa yhteisön hyväksymää valtaa, eli valtaa, jota Mäki nimittää ensimmäisen asteen viralliseksi vallaksi.
Mäki tarkastelee erilaisia yhteistyön muotoja ja niiden suhdetta yhteiskuntailmiöön. Hän toteaa: "Yhteistyö ei välttämättä edellytä valtasuhteen olemassaoloa. Yhteistyötä on luultavasti esiintynyt jo keräilyvaiheessa." Mäki jakaa yhteistyön kolmeen eri muotoon, jotka ovat vapaaehtoinen yhteistyö, sopimusyhteistyö ja pakkoyhteistyö.
Näistä viimeksi mainittu kuuluu nimenomaan yhteiskuntiin, ja sen tuloksia ovat mm. pyramidit - yhden miehen hautamuistomerkit - ja sodat.
Mäki kumoaa sen käsityksen, että yhteiskuntien ja pakkoyhteistyön syntyminen olisi ollut seurausta työtehtävien erilaistumisesta tai ulkoisesta sodanuhasta. Käytäntö on nimittäin osoittanut, että monimutkainenkin työnjako onnistuu ilman pakkoa. Pakkoyhteistyötä edellyttävä ulkoinen sodanuhka puolestaan oli mahdollinen vasta kun yhteiskunnat jo olivat olemassa.
Jotta yhteiskunta ja samalla eriarvoisuus syntyivät, tarvittiin vielä eräs ratkaiseva tekijä, nimittäin yksilöiden kilpailuvietti, paremmuudenhalu. Tällainen halu ihmiskuntaan oli syntynyt ankarassa olemassaolon taistelussa, jossa vain vahvimmat menestyvät heikompien tuhoutuessa. Mäki toteaakin: "Arvostetuin kilpailun kohteena oleva asia on aina ollut valta: halu hallita muita ihmisiä, halu päättää heidän asioistaan ja viime kädessä, halu päättää heidän elämästään." Mäen mukaan yhteiskuntailmiön voidaan tiivistetysti sanoa syntyneen ihmisten vallanhimosta siinä vaiheessa ihmiskunnan historiaa, kun muita edellytyksiä alkoi olla.
Jalmari Mäki kritisoi voimakkaasti sitä väitettä, että ihmiskuntaa eteenpäin vieneet innovaatiot olisivat nimenomaan kansoja hallinneiden johtajien aikaansaannosta. Päinvastoin hallitseva luokka on eräissä tapauksissa jopa jarruttanut uusien keksintöjen tai ideoiden käyttöönottoa - elleivät nämä suoranaisesti ole hyödyttäneet sitä. Varmimmin hallitsijoiden suosion ovat saaneet sodankäyntiin liittyvät keksinnöt. Mäki myöntää, että pakkoyhteistyöllä on eräissä tapauksissa saavutettu komeitakin tuloksia, mutta yhtä varmasti on nämä tulokset myös hävitetty pakkoyhteistyön avulla käydyissä sodissa. Pakkoyhteistyön haitat siis lopulta ylittävät sen edut. Toisaalta Mäki kehottaa pohtimaan, kummatko olivat onnellisempia, muinaiset metsäsuomalaiset vai samaan aikaan eläneet egyptiläiset orjat: edelliset elivät lähes yhteiskunnattomassa tilassa, jälkimmäiset eräässä aikansa kukoistavimmista yhteiskunnista.
Mäki tarkastelee yhteiskuntamuotojen historiallista kehittymistä pienestä alusta kohti nykypäivää. Hän luettelee seuraavat yhteiskunnallisen kehityksen vaiheet: ryhmä, kylä, heimo, kaupunkivaltio, kansallisvaltio ja valtioliittoutuma. Mäki näkee kehittymisen kohti yhä suurempia valtakeskittymiä historiallisena trendinä, ja hän toteaakin kirjansa ensimmäisen luvun lopussa: "Vaatimattomasta alusta, jossa yksi ihminen alisti toisen, on lukuisten välivaiheiden kautta kehittymässä tilanne, jossa kamppaillaan siitä, kuka saa alistaa koko maailman."
II KENELLÄ ON VALTAA?
Aluksi Jalmari mäki toteaa: "Nykyisessä yhteiskuntamuodossa valtaa on jaettu pieniä määriä monelle. Todellinen valta on silti suhteellisen harvojen käsissä. Yleinen, jatkuvasti toistettu väite, että valta kuuluisi kansalle, ei pidä paikkaansa." Jatkaessaan vallan jakautumisen tarkastelua Mäki toteaa mm: "Päätökset tehdään puoluetoimistoissa, ja yksityinen kansanedustaja ainoastaan toteuttaa tehtyjä päätöksiä." Mäen käsityksen mukaan kansanedustajalla ei aivan tiukimman määritelmän mukaan ole oikeastaan valtaa lainkaan: "Jos vallaksi ajatellaan sitä, että pystyy antamaan jonkin määräyksen jollekin toiselle henkilölle, ja että tämän on noudatettava määräystä fyysisen väkivallan uhalla, kansanedustajilla ei todellakaan ole valtaa."
Mäki toki myöntää kansanedustajien nauttivan muita vallan lajeja kuin ensimmäisen asteen virallista valtaa. Kansanedustajilla on vaikutusvaltaa, arvovaltaa jne. Vallanpitäjät eivät Mäen mukaan koskaan tee "huonoja" päätöksiä, sillä heidän tekonsa perustellaan aina asiantuntijoiden valmistelulla, jotka lausunnot puolestaan on varta vasten järjestetty kutakin tilannetta ajatellen. Vallanpitäjien ratkaisut edustavat siis ylintä mahdollista viisautta, jota vastaan nouseminen voidaan vaikeuksitta leimata tyhmyydeksi tai tietämättömyydeksi.
Teoksessaan Mäki käy läpi erilaiset korkeat valtiolliset ryhmät ja analysoi näiden kunkin vallankäyttömahdollisuuksia ja vallankäyttötapoja. Viimeisenä valtaa omistavana yksikkönä hän tarkastelee poliisia, jonka vallankäytön hän toteaa olevan kaikkein aidointa ja välittömintä.
Mäen asenne poliisi-instituutiota kohtaan, jonka hän näkee olevan alati lisää valtaa haluava organisaatio, on yksiselitteisen kielteinen. Hän kirjoittaa: "Poliisin ammatissa pääsee vallan alkulähteille, sen juurille. Sinne, missä todellinen väkivallalla alistaminen tapahtuu. Poliiseiksi luonnollisesti hakeutuu henkilöitä, jotka pitävät tämänkaltaisesta suorasta vallankäytöstä. Jos ajatellaan vallan alkuperäistä määritelmää, väkivaltaa ja sillä uhkaamista, poliisit oikeastaan ovat ainoita, joilla todella on valtaa."
Pohdiskellessaan poliisin roolia yhteiskunnassa Mäki törmää hyvän ja pahan käsitteeseen. Hän kiteyttää hyvän ja pahan käsitteet nyky-yhteiskunnissa seuraavasti: "Jos teko, olipa se kuinka törkeä tahansa, tehdään vallanpitäjien valta-aseman säilyttämiseksi, se palkitaan, mutta jos sama teko tehdään vallanpitäjien valta-aseman horjuttamiseksi, se tuomitaan." Mäen esimerkki palkittavasta mutta törkeästä teosta on sodassa tapahtuva ilmapommitus, joka tuhoaa täpötäyden koulun tai lastensairaalan.
Mäki jatkaa: "Mutta onko todella niin, että hyvä ja paha ovat noin huteralla pohjalla maailmassa? Riittääkö jonkin törkeänkin teon tekemään hyväksi pelkästään se, että jokin ministeri, kenraali, presidentti tai valtakunnanjohtaja on antanut sille hyväksymisensä, ja riittääkö jonkin hyvän laupeudentyön tekemään tuomittavaksi rikokseksi pelkästään se, että jokin edellä mainituista henkilöistä on sen rikokseksi julistanut?"
Mäen vastaus on jyrkkä EI. Hän esittelee tässä yhteydessä ensi kertaa käsitteen "Ihmiskunnan universaalit alkuperiaatteet". Niiden hän katsoo määräävän hyvyyden ja pahuuden, jotka ovat muuttumattomia asiantiloja. Hän kirjoittaa: "Hyvyydellä ei ole mitään tekemistä lakien ja niiden noudattamisen tai noudattamatta jättämisen kanssa. Lait ovat pelkästään vallanpitäjien valta-asemansa varmistamiseksi ja lujittamiseksi säätämiä, monilta osin typeriä määräyksiä, joihin valheellisesti on pyritty yhdistämään käsitteet paha ja hyvä, rikos ja poliisi."
Mäki analysoi edelleen hyvän ja pahan käsitteitä ja niiden suhdetta siihen, mikä määritellään rikokseksi. Rikolliset ovat Mäen mukaan pahuudessa pikkutekijöitä, joista pahimpienkin teot kalpenevat sen rinnalla, mitä poliisilla tai siihen rinnastettavilla sotilasyksiköillä on tilillään. Esimerkkeinä tällaisista lainhaltijan tekemistä pahoista teoista Mäki mainitsee Saksan juutalaisvainot, Stalinin valtioterrorin ja Kambodzan kansanmurhan.
Poliisista ja sen alati kasvavasta vallasta Mäki siirtyy tarkastelemaan vallan olemusta, ja seuraavat Mäen esittämät lauseet ovatkin hänen oppirakennelmansa keskeisimmät: (alleviivaus Mäen)
Valta ei voi lisääntyä tai vähentyä muuten kuin siten, että vallan piiriin kuuluvien ihmisten lukumäärä lisääntyy tai vähentyy.""Koska valtaa siis on tietty määrä, ei sitä voi antaa kenellekään ilman, että sitä samalla olisi otettava pois joltakin toiselta."
Vaikka Mäki myöntääkin toiset ihmiset vallanhaluisemmiksi kuin toiset, hän kuitenkin pitää ihmisiä perusominaisuuksiltaan samankaltaisina: "Mikään biologinen piirre tai seikka ei osoita ihmistä poliisiksi."
"Se, mikä tekee heistä poikkeavia, ei ole jokin heidän ominaisuutensa tai erikoispiirteensä, vaan heille annettu valta. Se turmelee." Mäen mukaan lähes kuka tahansa voi olla potentiaalinen kiduttaja tai murhaaja, mutta normaalioloissa nämä ominaisuudet eivät näy. Vasta saadessaan valtaa ihminen tuo esille pahat ominaisuutensa. Jos järjestelmä palkitsee tappamisen ja kiduttamisen, tällaisten tekojen tekijöitä kyllä löytyy. Mäki toteaakin: "Valta tuo pedon esille ihmisessä."
III TIEDOTUS
Jalmari Mäen perusnäkemys on, että vallanpitäjät yleensä aina haluavat ohjata tiedotusta itselleen myönteiseen suuntaan. Se missä määrin tämä on mahdollista, riippuu vallitsevasta yhteiskuntajärjestelmästä.
Mitä absoluuttisempi valta on, sitä yhdenmukaistetumpi ja valvotumpi myös tiedotus on. Mäki lainaa otteita Hitlerin Taisteluni -kirjasta, jossa tämä korostaa propagandassa kuvien, elokuvien ja puhutun sanan ylivoimaisuutta pelkkään kirjatekstiin verrattuna. Hitlerin mukaan propagandaesityksen teho illalla lisäksi on suurempi kuin päivällä. Mäen mukaan nykyinen televisio olisi todennäköisesti ollut unelmaväline Hitlerin propagandakoneiston käytössä, joka toki osasikin taitavasti hyödyntää mm. elokuvaa.
Mäki jatkaa tiedotuksen käsittelemistä ja käy läpi tiedotuksen asemaa erilaisissa yhteiskuntamuodoissa yleisenä sääntönä: Mitä vapaampi yhteiskunta, sitä vapaampi tiedotus. Mäki on kirjoittanut kirjansa 1980-luvun alussa, jolloin "pysähtyneisyyden aika" vielä vaikutti suomalaisessakin tiedotuksessa. Niinpä Mäki hyökkääkin kovasti mm. silloista Yleisradion radiomonopolia vastaan ja vaatii yksityisten paikallisradioiden sallimista, ajatusta, jonka poliittinen valta tuolloin vielä torjui täysin mahdottomana erilaisia tekosyitä ja suoranaisia valheita keksien.
Mäki pohtii tiedotusvälineiden ja poliittisen vallan suhdetta ja toteaa molempien elävän jonkinlaisessa toisistaan riippuvassa olotilassa, jossa kummankin on huomioitava toisensa. Mäki kritisoi voimakkaasti kaikkia tiedotuksen rajoittamisyrityksiä kuten mm. videosensuuria, kaapelitelevision luvanvaraisuutta jne. Mäen mukaan valtiovallan huipulla olevat poliitikot pyrkivät erinäisin tekosyin, mm. väkivaltaviihteen torjunnan tai kansallisen kulttuurin vaalimisen nimissä, itse asiassa pelkästään rajoittamaan tiedotusta oman poliittisen asemansa takaamiseksi.
IV LAKI
Jalmari Mäki aloittaa kirjansa lakia käsittelevän kappaleen seuraavasti: "Laki on vallanhaltijoiden laatima säännöstö, joka määrää valtarakenteesta. Se on periaatteessa kaikille valtaa omistaville pyhä, sillä juuri siihen perustuu heidän valtansa." Jatkaessaan lakikäsitteen tarkastelua Mäki tuo esiin uuden määrittelyn vallasta, nimittäin jaon aktiiviseen ja passiiviseen valtaan. Ensiksi mainittu on varsinaista valtaa siten kun se yleisesti ymmärretään. Eli se on mahdollisuutta pakottaa joku muu tekemään sellaista, mitä tämä ei oma-aloitteisesti tekisi. Passiivisella vallalla Mäki puolestaan tarkoittaa lähinnä kunkin omaa itseään koskevaa päätäntävaltaa.
Mäki toteaa, että valta-asemia määritellessään laki on enemmän kuin vain osiensa summa. Toisin sanoen laki voi nostaa jonkun sellaiseen asemaan, että tämä voi toteuttaa tekoja, jotka laki sinänsä kieltää. Jonkin suurvallan tiedustelujärjestön päällikkö esimerkiksi voi antaa käskyn jonkin henkilön "eliminoimisesta" joutumatta rangaistuksi, vaikka hänellä ei yksittäisiä lakipykäliä tarkastellen tällaista valtuutta olisikaan. Ja mikä pätee tiedustelupalvelujen johtajiin, pätee soveltaen tietysti myös aivan tavallisiin vallankäyttäjiin aina alimmista rivipoliiseista alkaen.
Omistamisesta Mäki kirjoittaa: "Yhdessäkään esineessä ei ole sellaista, mikä tekisi sen nimenomaan jollekin tietylle henkilölle kuuluvaksi. Esineen ja sen omistajan välillä ei ole biologista sidettä. Lähimpänä tätä tilaa ollaan tapauksissa, joissa henkilö on itse suunnitellut ja tehnyt omistamansa esineen. Silloin esineessä tavallaan on osa häntä itseään. Mikään ei kuitenkaan osoita hänen omistavan sitä. Ihmiset suunnittelevat ja tekevät tuhansittain erilaisia esineitä, ja kuitenkin ne valmistuttuaan menevät muiden omistukseen."
Mäki jatkaa: "Omistaa ei siis voi mitään. Ns. 'omistaminen' on ainoastaan eräs vallan laji. Se on taloudellista valtaa." Mäki toteaa, että omistaminen tuo mukanaan passiivista valtaa. Omaisuuden hallinta ja omaisuudesta päättäminen ovat sitä. Toisaalta taloudellinen valta ja poliittinen valta kietoutuvat yhteen. Kun on toista, on mahdollisuus saada myös toista. Kuitenkin näistä kahdesta vallasta poliittinen on arvokkaampaa ja halutumpaa. Tämä näkyy mm. siinä, miten lainsäätäjä näiden vallan lajien anastamiseen suhtautuu. Taloudellisen vallan anastamisesta, eli kansanomaisesti varkaudesta, toki rangaistaan, mutta pieninkin ensimmäisen asteen virallisen vallan anastaminen, vaikkapa vain niskurointi viranomaisten edessä, katsotaan erittäin suureksi rikokseksi.
Mäki kritisoi voimakkaasti nyky-yhteiskuntien vankilajärjestelmää, ja kirjoittaa: "Pako vankilasta merkitsee pakenijalle epätoivoista, ja epäoikeudenmukaisen tuomion saaneelle täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää yritystä kohti vapautta, yritystä joka kuitenkin lähes aina on määrätty epäonnistumaan. Vallanpitäjille jokainen vankilasta pako merkitsee heidän ylivaltansa ja asemansa avointa uhmaamista; siksi pakenijoita rangaistaan ankarasti. Vallanpitäjien aseman peruspilari, niin yllättävältä kuin tällaisen väittäminen kuulostaneekin, on vankila. Kolkko, kivinen, kylmä ja kurja vankila, jossa vangit viruvat kehnoissa oloissa. Jos vankilaa ei olisi, miten vallanpitäjät saisivat ihmiset tottelemaan käskyjä, kieltoja ja määräyksiä? Uhkaamalla tappaa kaikki vähänkin lakia rikkoneet? Ei. Ilman vankilaa nykyinen järjestelmä romahtaisi."
Mäki jatkaa vankilan arvostelemista: "Valtaapitäville valtio on jumala, valtajärjestelmä on uskonto, he itse ovat sen ylipappeja, lakikirja on jumalan sanaa ja vankila on temppeli. Vankila todellakin on vallanpitäjille pyhä paikka, heidän uskontonsa temppeli ja perusta. Vankilaa ei siis saa häpäistä, vankilan on säilyttävä vankilana.
Jokainen pako vankilasta on aina merkinnyt vallanpitäjille jumalanpilkkaa, temppelin häpäisemistä, jumalansanan vastustamista ja ylipappien herjaamista. Jokainen pako on askel kohti tilaa, jossa vankilasta voisi kuka tahansa vanki milloin tahansa kävellä ulos vapaana, ja samalla kohti tilaa, jossa valtaapitävä luokka olisi menettänyt pyhimmän omaisuutensa - valtansa. Vankila on säilyvä likaisena, ahtaana, epämiellyttävänä ja rumana paikkana, sillä pyhäkön on edustettava jumalaansa ja uskontoansa. Paholaisesta lähtöisin olevalle alistamisen, nöyryyttämisen, riistämisen, vainoamisen, kiduttamisen ja murhaamisen uskonnolle olisivat inhimilliset vankilat sopimattomia."
Mäki todistelee erilaisin esimerkein, kuinka valtiota ja vallanhaltijoita vastaan tehtyjä laittomia tekoja käsitellään joka suhteessa paljon ankarammin kuin tavallisia alamaisia vastaan tehtyjä vastaavia tekoja. Valtiota vastaan tehdyissä rikoksissa todistuskynnys on matalampi, lieventävien seikkojen huomioiminen vähäisempää ja tuomioiden taso ankarampi kuin muissa rikoksissa. Mäki kirjoittaa: "Kun normaalisti oikeudenkäynnin tarkoituksena on sen selvittäminen, onko syytetty syyllinen vai syytön, valtionvastaisten rikosten oikeudenkäynneissä usein päämääränä alusta alkaen on saada syytetty osoitettua nimenomaan syylliseksi ja nimenomaan syylliseksi mahdollisimman moniin ja mahdollisimman tuomittaviin rikoksiin, joista lisäksi pyritään tuomitsemaan syytetty ankarimpiin mahdollisiin kyseisistä rikoksista säädettyihin rangaistuksiin."
Esimerkkinä edellä mainitusta Mäki selostaa 70-luvun loppupuolella tapahtunutta fasistijohtaja Pekka Siitoinin tuomitsemista. Mäen mielestä Siitoin tuomittiin poliittisin ja ulkopoliittisin perustein, mutta kuitenkin vailla todellista ja riittävää näyttöä. Siitoinin tapauksesta tehtiin arvovaltakysymys maan korkeimman ulkopoliittisen johdon taholta, ja siten tuomio oli jo ennalta selvä - tuomioistuimen tehtäväksi jäi perusteiden keksiminen. Mäki ei sinänsä ota kantaa fasistijohtaja Pekka Siitoinin puolesta, jonka hän toteaa varsin "tekeväksi" mieheksi. Mäki ainoastaan kritisoi poliittista tuomiota ja sitä seurannutta poliittista vankeutta.
Seuraavaksi Jalmari Mäki siirtyy aiheeseen, joka voitaneen katsoa erääksi hänen oppirakennelmansa pääosista, siksi paljon huomiota hän asiaan kiinnittää. Asia on oikeudenmukaisuus. Mäki esittää erääksi poliittiseksi päämääräkseen epäoikeudenmukaisuuden minimoimisen. Hän kuitenkin toteaa, että täyteen epäoikeudenmukaisuuden poistumiseen ei koskaan voida päästä. Lakiin liittyvä rangaistuskäytäntökin tulee aina olemaan epäoikeudenmukainen. Jotta voitaisiin rangaista oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti, pitäisi pystyä lukemaan syytettynä olevien ajatuksia. Oleellisempaa tekijän pahuuden määrittelemisessä ovat nimittäin enemmänkin teon motiivit ja tekijän aikeet kuin teon seuraukset. Vai osoittaako vakain aikein tehty murhayritys, eli epäonnistunut murha, tekijänsä olevan jotenkin onnistunutta murhaajaa paremman ihmisen?
Elämä kaikkiaankin on epäoikeudenmukainen kuin mikä. Joku onnistuu, toinen ei. Joku on sairas, toinen on terve. Joku elää vanhaksi, toinen kuolee nuorena. Elämän epäoikeudenmukaisuudelle me emme mahda mitään. Sen sijaan yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus ei ole mikään luonnonlaki, jolle ei voitaisi tehdä mitään.
Analysoidessaan oikeudenmukaisuutta Mäki tarkastelee ensiksi rangaistustoimintaa, jonka hän nyky-yhteiskunnassa näkee moraalisesti epäoikeutetuksi. Hän kysyy, mikä itse asiassa oikeuttaa vallassaolijat rankaisemaan alamaisiaan sellaisten tekojen tekemisestä mitä vallassaolijat itse täysin vapaasti saavat tehdä?
Mäen mukaan vallassaolijoilla ei nykyjärjestelmässä ole minkäänlaista moraalista oikeutta lakien antamiseen, valvomiseen tai niitä noudattamattomien rankaisemiseen. Kun nykyjärjestelmä on kumottu ja valta on jaettu tasaisesti kansalaisille, tarkastelukulma muuttuu.
Mäki luettelee tiettyjä lainkäytön osa-alueita, joissa epäoikeudenmukaisuutta esiintyy. Esimerkkinä hän mainitsee mm. viranomaisille ja tuomioistuimille myönnetyn harkintavallan. Mäen mukaan tällainen johtaa erisuuruisiin rangaistuksiin ja suosii mielistelijöitä. Näin ollen esimerkiksi poliisilla tai tuomarilla ei saisi olla lainkaan harkintaoikeutta rangaistuksen tai syytteen langettamisen suhteen. Kaiken pitäisi olla tieteellisen tarkasti määriteltävissä erilaisten säännösten perusteella. Mäki ehdottaa rangaistusten määrääjänä jopa erityistä tietokoneohjelmaa, johon kaikki faktat syötettäisiin, ja joka sitten antaisi taatusti puolueettoman ratkaisun lieventäviäkään seikkoja unohtamatta. Sinänsä Mäki toteaa, että erilaisten muuttujien määrä rikostapauksissa on niin suuri, että absoluuttiseen tasapuolisuuteen yrittämisestäkään huolimattakaan tuskin koskaan päästään.
Jalmari Mäen eräs perusfilosofia on inhimillisyys ja lempeys. Hän ei hyväksy kohtuuttoman ankaria rangaistuksia, vaan rangaistuksen pitää aina olla järkevässä suhteessa teon "pahuuteen" ja vahingoittavuuteen. Mäki luettelee muutamia esimerkkejä nyky-yhteiskunnassa langetettavista täysin kohtuuttomista rangaistuksista, joissa tekojen seuraamukset ovat jopa satoja kertoja aiheutettuja vahinkoja suuremmat.
Mäki ei hyväksy jyrkkiä rajoja tuomittavuudessa. Hänen mielestään ei ole oikein, että jopa yksi päivä (jolloin rikos vanhenee, jolloin tekijä tulee rikosoikeudelliseen vastuuikään jne.) voi ratkaista rangaistaanko ihmistä ankarasti vai jätetäänkö hänet kokonaan tuomiotta. Mäen mielestä rattijuopumuksen promillerajoissa, rikoksen vanhenemisessa ja kaikessa muussakin vastaavassa, pitää noudattaa tasaisesti liukuvaa rangaistuskynnystä.
Tavoitellessaan oikeudenmukaisuutta Mäki tuomitsee sellaisen käsitteen kuin rangaistuksen käyttämisen pelotteena ja tässä tarkoituksessa ankaran tuomion antamisen. Kutakin ihmistä on Mäen mukaan rangaistava vain hänen omista teostaan eikä muiden ihmisten vielä tekemättömistä teoista. Mäki ei myöskään hyväksy mitään muita syitä rangaistuksen koventamisperusteeksi kuin ne mitkä itse rikollisesta teosta voidaan johdatella. Näin ollen esimerkiksi sen, onko henkilö tehnyt tekonsa yksin vai jonkin rikollisjärjestön jäsenenä, ei pidä merkitä mitään rangaistusta määrättäessä.
Jalmari Mäen mukaan vain teko ratkaiskoon. Tekoon yllyttäminen (edellyttäen tietysti, että yllytetty on normaali harkintakykyinen ihminen, eikä mitään pakkoa häntä kohtaan käytetä), teossa auttaminen jne. ovat ehkä rikoksia, mutta ne ovat kuitenkin vähäisempiä rikoksia kuin itse teko. Mitään kollektiivista vastuuta ei pidä olla olemassakaan. Samalla on Mäen mukaan todettava, että edellä mainittu ei poista vastuuta esimerkiksi mafiapomoilta, jotka palkkamurhaajia käyttäen tapattavat ihmisiä. Ihmistähän voi nimittäin käyttää rikosvälineenä siinä kuin tuliaseitakin.
Vain teko ratkaiskoon. Ei se, kuka sen on tehnyt, kenen puolesta se on tehty tai se, ketä vastan se on tehty. Vihollisen tappaminen sodassa ja murha kadulla ovat yhtä pahoja tekoja. Se, että toinen teko tehdään vallanpitäjien puolesta, ei tee siitä hyvää. Samasta teosta on seurattava sama rangaistus. Takavarikointirangaistukset (joita kaiken huipuksi useimmiten määrätään nimenomaan valtionvastaisista teoista ) eivät täytä tätä ehtoa ja ovat siten äärimmäisen epäoikeudenmukaisia.
Rankaiseminen vahinkoa tuottamattomista teoista, (esimerkiksi useimmat ns. hallussapitorikokset, valmistusrikokset jne.), jollaisen yleensä voi "tehdä" vain valtiota vastaan, on epäoikeudenmukaista.
Jalmari Mäen oikeudenmukaisuusperiaatteen peruslause, jonka hän mainitsee erääksi kirjansa tärkeimmistä asioista, kuuluu seuraavasti:
KANSALAISTA EI SAISI RANGAISTA TEOSTA, JOSTA EI AIHEUDU HAITTAA, VAARAA TAI VAHINKOA KENELLEKÄÄN ULKOPUOLISELLE.
Jalmari Mäen mielestä monet nykyisistä laeista ovat monessa mielessä järjettömiä, ja aiheuttavat järjettömiä kiertoyrityksiä, joihin puolestaan vastataan uusilla järjettömillä laeilla. Mäki katsookin, että laeista ei koskaan saisi tehdä sellaisia, että ihminen niitä noudattaessaan joutuu ristiriitaan terveen järjen periaatteen kanssa.
Kirjansa luvun "LAKI" Jalmari Mäki lopettaa tarkastelemalla ns. rikesakkoa, joita poliisit jakelevat mm. valoitta ajaville tai ajokorttinsa unohtaneille autoilijoille. Havainnollistaakseen, että kukaan ei ole täydellinen, Mäki kertoo nähneensä myös valoitta liikkuvan poliisiauton. Hän lisääkin: "Kukapa poliisille kuitenkaan rikesakon antaisi? Niin, kukapa poliisille tosiaankaan kaikesta sen harjoittamasta tyranniasta, väkivallasta, pahanteosta, kiusaamisesta, alistamisesta, nöyryyttämisestä tai sadismista - edes rikesakon antaisi?"
V TALOUS
Jalmari Mäen käsitys on, että vaikka taloudellinen valta ja poliittinen valta tavallisesti kulkevatkin käsi kädessä, poliittinen valta on näistä kuitenkin merkityksellisempää. Ääritapauksissa, kuten mm. eräissä sosialistisissa diktatuureissa, poliittisen vallan haltijan voidaan tavallaan katsoa omistavan kaiken yhteiskunnassa.
Mäki ei näe vallanpitäjien kannalta mitään ongelmallista tai uhkaavaa siinä, että kussakin maassa yleensä on pieni rikkaiden muodostama yläluokka. Vallanpitäjät itsekin tavallisesti kuuluvat taloudelliseen yläluokkaan. Sen kautta he voivat saavuttaa uusia ulottuvuuksia vallankäytössään, ja siihen sulautumalla he varmistavat asemansa sen jälkeenkin, kun he mahdollisesti ovat ajautuneet syrjään politiikan avainpaikoilta.
Käsitellessään poliittisen vallan suhdetta omistamiseen Mäki ottaa esille maanomistuksen, jota hän pitää pelkkänä, osin tahallaan luotuna harhakuvitelmana. Mäen mukaan ns. "omistaja" on tosiasiassa vain vuokralainen, joka voidaan häätää maaltaan, jos todellinen omistaja eli valtio tai kunta maataan tarvitsee. Koska ihminen kuitenkin hoitaa, viljelee ja puolustaa omaansa tehokkaammin kuin lainassa olevaa, maanomistuspetosta ylläpidetään. Sitenhän yhteiskuntakin saa maanomistajilta parhaat verotuotot.
Tasajaon teoria olettaa, että on pakko olla tiettyjä vastakohtaisuuksia. Valtaa ei voi olla olemassa ilman vallanpuutetta. Rikkautta ei voi olla olemassa ilman köyhyyttä. Niinpä vallanpitäjien edun mukaista on taloudellisen kuilun säilyttäminen itsensä ja kansan enemmistön välillä riippumatta siitä kuinka korkea on maan yleinen varallisuustaso. Kansalaisten hyvää elintasoa vallanpitäjät eivät tavallisesti sinänsä vastusta, koska maan korkea taloudellinen taso korostaa vallanpitäjien roolia kansainvälisesti.
Jalmari Mäen mielestä kukin ihminen itse parhaiten tietää omat tarpeensa ja osaa kohdentaa resurssinsa parhaiten tarpeitaan palvelemaan. Se, että valtio kerää kansalaisilta rahaa veroina ja päättää sitten kuinka varat käytetään, on paitsi tehotonta, myös ihmisten tarpeita huonosti huomioivaa. Mäen mukaan ihmisen valmius maksaa jostakin hyödykkeestä tai palvelusta on hänen kannanottonsa kyseisen asian tarpeellisuuden puolesta. Korkeat verot ja niiden turvin pyöritetty ylisuuri julkinen sektori merkitsevät tämän päätäntäoikeuden siirtämistä kansalaisilta vallanpitäjille. Jotta ihmisten tarpeet tulisivat parhaalla tavalla tyydytetyiksi, heille itselleen pitäisi jättää mahdollisimman suuri päätäntävalta omien tulojensa ja varojensa käyttöön, mikä tarkoittaa alhaista veroastetta ja pientä julkista sektoria.
Mäki katsoo, että vallan tasajaon ylläpitämisen lisäksi oikeudenmukaisuuteen pyrkivän yhteiskunnan tehtäviin kuuluu mahdollisuuksien tasaaminen. Se tarkoittaa sairaudesta ja köyhyydestä johtuvan epätasa-arvon kompensoimista. Tämä toteutuu yhteisin varoin ylläpidettävällä koulutuksella, terveydenhuollolla ja sosiaaliturvalla. Ne ovat asioita, joita kukaan ei voi täysin varmasti sanoa koskaan olevansa tarvitsematta. Tasa-arvoon pyrkimisessä Jalmari Mäki ehdottaa mentävän nykyistä pitemmälle siten, että esimerkiksi pysyvät puutteet terveydentilassa merkitsisivät, ei pelkkää minimitoimeentulon takaamista, vaan jonkinasteista talouden puolella tapahtuvaa "ylikorvausta".
Mäen mukaan vallanpitäjät vahtivat mustasukkaisesti, että minkäänlaista "oikotietä" heidän itsensä nauttimaan ylemmän luokan luksuselämään ei tavallisella kansalla ole. Kaikki oikotiet tukitaan verotuksella ja lainsäädännöllä. On oltava rikas pystyäkseen elämään kuin rikas. Esimerkkinä liian loiston kitkemisestä tavallisen kansan ulottuvilta Mäki mainitsee Suomessa jo pitkään harjoitetun korkean autoverotuksen, jota kiertääkseen kansalaiset ovat vuosien varrella keksineet mitä mielikuvituksellisimpia keinoja.
Jalmari Mäki toteaa, että nykyisin on saamassa valtaa uusi, erityisesti vasemmistolaisten suosima, valtiokeskeinen ihmiskäsitys. Hänen mukaansa valtiosta ollaan tekemässä uutta jumalaa ihmisille. Kehitteillä olevan valtiouskonnon edustajat kuvittelevat holhoamalla ja kahlitsemalla pystyvänsä luomaan uuden onnellisen ihmisen. He luonnollisesti myös kuvittelevat, että nimenomaan heillä on kaikki tieto ja viisaus siitä, mitä kansalaiset tarvitsevat. Heidän päämääränään on alistuva ja totteleva, valtiota pelkäävä ihminen.
Mäki asennoituu hyvin kriittisesti nykyiseen taloudelliseen elämänmenoon. Hänen mielestään ihmisillä olisi vielä paljon käyttämättömiä resursseja, mutta pöhöttynyt julkinen valta estää vaurastumisen ja taloudellisen eteenpäinmenon imemällä aivan liikaa elinvoimaa verojen muodossa kansalta. Virastojen alati kasvavat pöhökkilaumat ovat niin suuri rasite kansakunnalle, että jäljelle jäävät voimavarat eivät riitä todellisen aineellisen elintason nostamiseen.
Mäen mielestä asenteita kuvaavaa on, että samalla kuin teknisen kehittymisen myötä olisi ollut mahdollista tuottaa entisellä ihmismäärällä yhä enemmän kansalaisten tarvitsemia hyödykkeitä, kuten asuntoja jne., nämä vapautuneet ihmiset onkin ohjattu tuottamattoman byrokratian palvelukseen. Valtavat mahdollisuudet suoranaisen huippuelintason luomiseen on tarkoituksellisesti heitetty hukkaan. Julkisesta sektorista on tullut kansakunnan elinvoimaa nakertava loinen, vaikka sen pitäisi olla kansakunnan palvelija.
Mäki katsoo, että tapahtunut kehitys on osittain tahallista. Ylin vallankäyttäjäluokka on onnistunut luomaan kahlitsevan järjestelmän, joka kytkee suuret massat eri tavoin systeemiin ja pitää ne alhaisella taloudellisella tasolla. Pieni maata johtava eliitti pääsee näin oikeuksiinsa.
Todettuaan nykysysteemin mädännäisyyden Mäki esittelee omia ideoitaan tuotannon järkeistämiseksi. Hän ehdottaa mm. uutta asuntotuotantojärjestelyä, jossa valtio maksaisi asuntoja rakentaville palkan erityisinä asuntoseteleinä, joita painettaisiin asuntojen valmistumista vastaava määrä. Kun raaka-aineet saataisiin edullisesti valtion mailta, voitaisiin tuotanto käynnistää ja sitä ylläpitää hyvin pienin varoin. Asuntosetelit oikeuttaisivat valmistuneiden asuntojen ostamiseen, ja ne olisivat vaihtokelpoisia tavalliseen rahaan nähden.
Lopuksi Mäki toteaa, että halua vaurastumiseen ihmisillä kyllä on. Sen näkee vaikkapa suurena intona lottoamiseen tai muihin rahapeleihin. Ihmisten on vain annettava pitää rahansa. Kaiken hyvinvoinnin tuhoava valtiollinen ja kunnallinen tuhlaajaloinen on pienennettävä oikeisiin mittoihinsa kansalaisten palvelijaksi. Siitä vaurastuminen vasta voi alkaa.
VI SOTA
Aluksi Jalmari Mäki pohtii hieman sodan määrittelyä. Mitä eroa on tappelulla ja sodalla? Onko sota vain kollektiivinen tavoite tappaa oman hengenmenonsa uhallakin? Tarkasteltuaan sodan olemusta Mäki tulee siihen johtopäätökseen, että sodan rajoja lienee mahdotonta tarkkaan määritellä. Kuka esimerkiksi pystyy puolueettomasti sanomaan onko joku attentaatti, aseellinen kahakka, terroriteko tai sissitoiminta sotaa vai ei? Sodalla on monet kasvot. Siinä missä kapinallistaistelija uskottelee käyvänsä sotaa, vastapuoli voi vähätellä toimintaa ja puhua pelkästä rikollisten ainesten huliganismista.
Jos jätetään rajatapaukset ja tarkastellaan todellisia valtioiden välisiä sotia, voidaan tehdä jonkinlainen yhteenveto sodan piirteistä. Ensinnäkään sotiminen ei onnistu spontaanisti, vaan se vaatii jonkinlaista johtoa ja johtajuutta. Toiseksi sota edellyttää tiettyä osallistumispakkoa sen piirissä oleville. Sotaan voi lähteä vapaaehtoisena, mutta siitä ei voi poistua yhtä vapaaehtoisesti. Edellä mainitusta seuraa automaattisesti kolmas sodan tunnuspiirre eli väkivallan käytön mahdollisuus oman puolen osallistujia kohtaan.
Edellä mainitut kolme piirrettä ovat nähtävissä valtiollisissa sotavoimissa. Erilaisissa kapinallisjoukoissa ja sissiarmeijoissa voidaan joutua hieman joustamaan näissä asioissa, mutta pääpiirteissään ne pätevät sielläkin. Ilman pakkoa ja ilman johtoa voidaan tapella ja kahakoida, mutta ei voida ylläpitää sotaa.
Sota vaatii mielipiteenmuokkausta. Kansa saattaa hetkellisesti innostua sodasta, mutta pitkäaikainen toimiminen omaa itsesuojeluvaistoaan vastaan ei ole mahdollista ilman voimakasta ulkopuolista propagandaa. Propagandan tehtävänä on saada ihmiset uskomaan, että sodan tuottama hyöty on suurempi kuin sen vaatimat menetykset. Taisteluissa kuolleet tai vammautuneet perheenjäsenet, hävitetyt kodit, oma jatkuva hengenvaara ja muut epämukavuudet on pyrittävä perustelemaan sellaisilla pyhiksi julistetuilla asioilla, kuten isänmaalla, sankarivainajilla, itsenäisyydellä jne. Samaan hengenvetoon on taistelusta kieltäytyminen leimattava kaiken halveksinnan ansaitsevaksi petturuudeksi ja pelkuruudeksi. Jos propaganda pettää, sota hävitään.
Miten vallankäyttö liittyy sotaan? Mäki toteaa, että sitä mukaa kun valtarakenteiden koko on historian kuluessa kasvanut, sitä mukaa sodatkin ovat suurentuneet. Pienistä heimokahakoista on siirrytty liittoutumien välisiin maailmansotiin. Mäki kirjoittaa: "Perusajatus on se, että vain valtarakenne voi sotia. Kansalaiset, tai valtarakenteen puuttuessa oikeastaan ihmiset, eivät ryhdy sotaan, ellei heitä siihen pakoteta. Mitkään syyt eivät saa sotaa aikaan sinänsä. Sodan syntymiseen tarvitaan aina joku tai joitakin, jotka kokoavat voimat yhteen, organisoivat taistelutoiminnan ja viime kädessä pakottavat epäilijätkin mukaan".
Mäen mukaan sodan syy ei ole riittävä tekijä sodan puhkeamiselle. Historia tuntee tapauksia, joissa joku ihmisryhmä tai kansa on joutunut pitkäaikaisen sorron ja riiston kohteeksi, mutta se ei ole kyennyt nousemaan alistetusta asemastaan, vaikka alistaja olisi ollut lukumäärältään pienempi kuin se. Vasta kun alistetun ryhmän keskuuteen nousee oma valtarakenne, vapautusarmeija tms., voi järjestäytynyt vastarinta alkaa.
Mäki on hieman pessimistinen erilaisten vapautusarmeijoiden ja vapautussotien suhteen ja toteaa, että vieraan vallanpitäjän harjoittama sorto voi monissa tapauksissa "vapautuksen" jälkeen korvautua paljon pahemmalla omien vallanpitäjien harjoittamalla sorrolla. Esimerkkinä hän mainitsee pari afrikkalaista hirmuhallitsijaa, joiden otteiden rinnalla siirtomaaherrojen harjoittama riisto on ollut varsin vähäistä.
Yhteenvetona sodan olemuksesta Mäki toteaa, että sodat ovat valtaryhmien, vallanpitäjien, välistä taistelua, jossa tavalliset ihmiset ovat vain henkensä antavia pelinappuloita. Propagandan sokaisemana he luulevat kuolevansa jalojen aatteiden puolesta, mutta antavatkin henkensä vain joidenkin juonittelevien poliitikkojen vallanhimon alttarille.
Kaikki historialliset sodan vaiheet heimosodista liittoutumien käymiin sotiin ovat yhä näkyvissä maapallolla. Mitä kehittymättömämpää yhteiskunnallinen elämä on, sitä pienemmissä mittasuhteissa sotaa käydään. Vaikka kehityksen kulku onkin ollut kohti yhä laaja-alaisempia sotia, tulevaisuutta ei kuitenkaan voitane tarkasti ennustaa. Hajoavatko liittoutumat ja palataanko sodissa pienimuotoisempiin kansallisten ryhmien välisiin sotiin? Vai tapahtuuko tulevaisuudessa muutaman maailmanlaajuisen liittoutuman yhteenotto ja lopullinen sota maailman herruudesta, jonka jälkeen uusia sotia ei enää käytäisi?
Mäen mukaan ihmisten tulisi tajuta sodan olemus ja kieltäytyä ryhtymästä vallanhaltijoiden pelinappuloiksi. Yksilöille sota merkitsee tuhoa ja kuolemaa. Johtaville poliitikoille se voi merkitä jotain aivan muuta. Sota -nimisen uhkapelin hedelmät korjaa poliitikko, ei tavallinen kansalainen. Sodan laskut kansalainen sen sijaan aina maksaa.
VII VALTAA TOISILLA ENEMMÄN KUIN TOISILLA - MIKSI?
Mäki kirjoittaa: "Jos pystytään osoittamaan hyväksyttävä selitys sille, että yleensä tarvitaan eriarvoisuutta vallan suhteen, löytyy kyllä henkilöitä, jotka kykenevät osoittamaan, että juuri he ovat niitä, joille ylimääräisen vallan tulee kuulua. Jos taas toisaalta on olemassa ihmisiä, jotka haluavat omistaa enemmän valtaa kuin muut ja jotka haluavat hallita muita, kykenevät he epäilemättä keksimään perusteet sillekin, miksi yleensä tarvitsee vallita vallan epätasajako."
Mäen mukaan järjestelmä ja valta kuuluvat erottamattomasti yhteen. Valta synnyttää järjestelmän ja järjestelmä luo ja ylläpitää valtaa. Järjestelmä pyrkii kasvamaan yhä kaikenkattavammaksi. Se pyrkii ahmimaan itseensä kaiken mahdollisen vallan. Jos se vapaaehtoisesti pienenisi ja luopuisi vallastaan, merkitsisi se, että jonkun järjestelmään kuuluvan yksilön pitäisi luovuttaa valtaansa. Ihmislajin sisäinen pätemisen ja vallan halu takaa, että näin ei yleensä tapahdu.
Mäki katsoo, että ei ole olemassa mitään todellista ja universaalia perustetta vallan epätasajaolle. Ainoa peruste on se, että valtaa hankkineet tekevät kaikkensa legitimoidakseen valtansa ja selittääkseen vallan epätasajaon ainoaksi mahdolliseksi asiantilaksi. Mäen mukaan ei myöskään ole olemassa mitään pätevää perustetta sille, miksi juuri tietyille henkilöille on kerääntynyt valtaa ja muille ei. Menestymiseen alalla kuin alalla tarvitaan tietysti kykyjä, mutta pohjimmiltaan vallansaannissa on kyse siitä, kuka sattuu olemaan oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Sattuma ratkaisee tässä niin kuin monessa muussakin asiassa.
Seuraavaksi Mäki käy läpi erilaisia historian kuluessa esitettyjä perusteita vallan oikeutukselle. Hänen mukaansa esimerkiksi käsitykset maallisen vallan yliluonnollisesta tai jumalallisesta alkuperästä ovat pelkkää huijausta, jolla alamaiset on saatu nöyrtymään järjestelmän edessä.
Mäki perustelee varsin laajasti, että kristinuskostakaan ei löydy tukea maalliselle vallankäytölle. Jos maalliselle vallalle halutaan Raamatusta löytää osoite, se löytyy Mäen mukaan parhaiten seuraavasta kohdasta (Luuk. 4:5-7): Paholainen vei Jeesuksen korkealle paikalle, näytti hänelle yhdessä hetkessä kaikki maailman valtakunnat ja sanoi: "Kaiken tämän, koko maailman ja sen loiston minä annan sinun valtaasi, sillä se on annettu minun haltuuni ja minä voin antaa sen kenelle tahdon. Jos kumarrat minua, tämä kaikki on sinun."
Jos maallisen vallan nimissä tehtyjen hirmutöiden loputonta listaa ryhtyy miettimään, ei kai todellakaan voi kuin yhtyä Jalmari Mäen synkkään käsitykseen vallan paholaismaisesta alkuperästä.
Jos ei uskonnoista, niin ei filosofiastakaan ole yksityisen vallankäytön oikeuttajaksi. Mäki ei nimittäin hyväksy esimerkiksi Friedrich Hegelin esittämää käsitystä, että historiaa vievät eteenpäin kansan riveistä esiin astuvat voimakkaat johtajat. Totta kai sellaiset miehet kuin Adolf Hitler ja Saddam Hussein ovat vieneet historiaa eteenpäin omalla tavallaan, mutta tuskin kansojensa onneksi.
Edistys ei lähde hallitsijoista, vaan yksittäisistä ajattelijoista. Historia ei osoita, että tiukka hallinto edistäisi kansalaisten luovuutta. Hyvä hallitsija voi toki edistää hyvien ajatusten ja keksintöjen leviämistä, mutta huonot hallitsijat puolestaan tukahduttavat ne. Pitkällä aikavälillä kansakunta kehittyy tai rappeutuu omaa vauhtiaan ilman että jonkun yksittäisen hallitsijan toimet vaikuttaisivat kokonaisuuteen.
Mäki ei usko, että ilman valtiollista organisaatiota ihmiset olisivat vain barbaarinen eläinlauma, joilla ei olisi kulttuuria, tiedettä ja koulutusta. Päinvastoin hän esittää jopa niin rohkean väitteen, että jos joku eurooppalaisista kansoista olisi vuosisatojen ajan saanut rauhassa kehittyä muodostumatta lainkaan valtioksi, olisi se nykyisin kehitysasteeltaan aivan tasoissa - ellei edellä - muiden Euroopan maiden kanssa. Kulttuuri ei kumpua byrokratiasta.
Mäki kumoaa olettamukset, että tavallisen kansan sulkeminen vallankäytön ulkopuolelle olisi perusteltua sen alhaisen osaamis- ja tietotason vuoksi. Hän toteaa kansalaisten koulutus- ja osaamistason nousseen huomattavasti viimeisen vuosisadan aikana. Miksi heidän kuitenkaan ei sallita osallistua poliittiseen vallankäyttöön sen enempää kuin heidän esivanhempiensakaan? Kansanvaltaahan saa tavallinen ihminen yhä harjoittaa vain noin 10-15 sekuntia vuosikymmenessä täyttäessään äänestyslippuja.
Entä onnellisuus. Lisääkö eriarvoisuus onnellisuutta? Jos lisää, niin silloinhan onnellisimpien ihmisten pitäisi löytyä vankiloista ja muista totalitäärisistä laitoksista. Mäki toteaa ajatukset, että pakko ja holhous lisäisivät onnellisuutta, naurettaviksi.
Yhteenvetona Jalmari Mäki toteaa, että kaikki syyt, millä poliittista eriarvoisuutta perustellaan, ovat tekosyitä. Silloin kun on kyse vallanpitäjien vallan lisäämisestä, mikään ei ole mahdotonta, mikään ei ole liian kallista, kaikkeen voidaan ryhtyä, kaikki voidaan jopa tuhota. Sen sijaan kun on kyse kansalaisten päätäntävallan lisäämisestä, pieninkin muutos järjestelmässä koetaan lähes mahdottomaksi ja sen toteutumista viivytetään vuodesta toiseen.
Systeemin muuttaminen on toivottoman vaikeata ja siihen lienee vain yksi mahdollisuus. Hitaalla vastatiedottamisella vuosisataisen propagandan sokaisemat kansalaiset on saatava tajuamaan tilansa ja vaatimaan muutosta asioihin. Vallanjaon tasaamista ajamaan on perustettava yhteenliittymä, joka vähitellen pyrkii poliittiseen valtaan ja sitä kautta muuttamaan järjestelmää. Minkäänlaista oikotietä, jotakin mystistä kansanvallankumousta, ei ole.
Edellisen johdosta voisi joku ajatella koko taistelun kansanvallan puolesta turhaksi tai ainakin ikuisuuksia kestäväksi. Tilanne ei kuitenkaan ole niin synkkä miltä se ehkä näyttää. Vaikutusmahdollisuuksia kaipaavien kansalaisten ei tarvitsekaan odottaa kunnes koko järjestelmä on muutettu. Sitä mukaa kun kansanvaltaa kannattava järjestö saa edustajiaan päättäviin elimiin, alkaa kansalaisten vaikutusmahdollisuus nimittäin lisääntyä. Kansanvaltaisen järjestön edustajat poikkeavat muista edustajista siinä, että he valituksi tultuaan ovat sitoutuneet toimimaan kannattajiensa tahdon mukaan. Tämä kannattajien tahto puolestaan kanavoidaan erityisellä järjestön sisäisellä äänestysmenettelyllä.
OSA II
VIII TASAJAON JÄRJESTELMÄ
Kuten tämän lyhennelmän esipuheessa mainitsin, Jalmari Mäki on mestari tuottamaan pitkästyttävää tekstiä. Yleensä hänen lukijansa ovatkin jo väsyneitä ja valmiita heittämään kirjan pois luettuaan 220 sivua ja päästyään teoksen toiseen osaan. Kuitenkin tässä toisessa osassa varsinainen asia, tasajaon järjestelmän kuvaileminen, oikeastaan vasta alkaa. Yritän esittää asian kohokohdat.
Mäki toteaa, että ajatuksilla täysin uusista yhteiskuntamalleista, jotka syrjäyttäisivät entisen, on utopistinen maku. Niitä syntyy ja ne unohdetaan maailman jatkaessa menoaan. Jotakin niistä ehkä jää vaikuttamaan tulevaan ajatteluun.
Vaikka Mäki myöntääkin, että täysin valmiin yhteiskuntamallin toteutuminen on hyvin kyseenalaista tulevaisuuden tuntemattomissa olosuhteissa, hän kuitenkin tahtoo esittää sellaisen. Hän katsoo, että vaikka sitä ei voitaisikaan alkuperäisenä toteuttaa, toimisi se kuitenkin jonkinlaisena ohjeena ja kiinnekohtana.
Kuten on jo käynyt ilmi, Jalmari Mäen yhteiskuntateorian perusperiaate on yksityisen vallan oikeutuksen kieltäminen. Hänen mukaansa valta on oikeutettua siihen saakka, jolloin ylitetään se raja, jonka jälkeen vallan lisääminen merkitsisi jonkin toisen yksilön oikeutetun vallan kaventumista. Mäki katsoo, että kansakunnalla on olemassa erityinen keskivapaus, joka voidaan määritellä asukasluvulla jaetuksi kokonaisvapaudeksi. Hänen mielestään valta ja vapaus merkitsevät samaa asiaa, mutta sen eri puolia. Vapaudesta voidaan puhua keskivapauteen saakka. Sen ylitse menevä vapaus puolestaan ansaitsee nimityksen valta.
Mäen luoman tasajaon opin mukaan kansalaisten vapaus voidaan maksimoida tasaamalla kaikkien yhteisön jäsenten vapaus keskivapauteen. Tämän tasaamisen on oltava ehdotonta, sillä yksikin poikkeama ylöspäin jonkin yksilön kohdalla merkitsisi automaattisesti vastaavaa poikkeamaa alaspäin jonkun muun tai joidenkin muiden kohdalla.
Mäen mielestä ihmiskunnalla on olemassa tiettyjä universaaleja alkuperiaatteita, joita on kunnioitettava. Eräs alkuperiaatteista on ihmisen luontainen kilpailuvietti. Sen avulla ihmislaji on säilynyt olemassaolon kamppailussa, jossa vain parhaat yksilöt ja lajit jäävät elämään heikkojen tuhoutuessa. Tätä ikivanhaa viettiä ei voida hävittää, sillä se on ihmisen geeneissä. Ikävä kyllä, tämä häviämätön vietti ei ilmene pelkästään vapaudenkaipuuna vaan myös vallanhaluna. Mäki näkee, että yhteiskunnan tehtävänä tulisi olla tämän vietin kanavoiminen mahdollisimman monia tyydyttävällä tavalla. Vuosisatojen varrella on kuviteltu, että vapaudenkaipuu voitaisiin hävittää ihmisistä riittävän voimakkaalla ja pitkäaikaisella alistamisella. Kerta toisensa jälkeen on osoittautunut, että näin ei voida tehdä. Diktatuurit ovat kaatuneet kansan vaatiessa vapautta.
Nykyiset vallanpitäjät ovat valveutuneita. He ovat perehtyneet psykologiaan ja tuntevat ihmisluonteen. Alistusjärjestelmät rakennetaankin entistä tieteellisemmin. Orjuus on kuitenkin samaa, vaikka se puetaankin vapauden kaapuun.
Mäki esittää vapautta koskevat teesinsä seuraavasti: "1. Vapautta haluavat kaikki. 2. Ei voida osoittaa, että vapauden tulisi kuulua vain niille muutamille, joille se kulloinkin sattuu kuulumaan. 3. On siis järkevintä ja oikeudenmukaisinta jakaa vapaus tasaisesti kaikille."
Mäki toteaa, että tarvitaan järjestelmä ylläpitämään vallan ja vapauden tasajakoa. Samalla hän myöntää, että on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että tämä järjestelmä itsessään ei sisältäisi mitään eriarvoisuuteen viittaavaa.
Vaikka Mäki palaakin aiheeseen vielä myöhemmin, hän toteaa jo tässä vaiheessa, että rikoksen käsite on tasaisen vallanjaon yhteiskunnassa määriteltävä uudelleen. Nyky-yhteiskunta katsoo rikoksiksi teot, joilla joku anastaa itselleen hänelle kuulumatonta mutta jollekin toiselle kuuluvaa valtaa. Teon hyvyys tai pahuus sinänsä ei ratkaise, vaan ainoastaan se, onko tekijällä valtaa teon tekemiseen. Tasajaon yhteiskunta puolestaan katsoo rikolliseksi kaiken sellaisen toiminnan,
jolla joku yrittää hankkia itselleen enemmän valtaa, kuin mitä hänelle tasaisen vallanjaon mukaan kuuluisi. Vaikka lähtökohdat ovat erilaiset, päädytään monissa asioissa samaan tulokseen. Varkaudet, pahoinpitelyt ja murhat ovat kiellettyjä tasajaon yhteiskunnassa siinä missä nykyisinkin. Ero on lähinnä se, että edellä mainittuja tekoja ei ole nykyiseen tapaan kaunistelluilla nimikkeillä sallittu kenellekään, ei edes pienelle poliisi- ja virkamieskunnalle.
Mäen mukaan tulevaisuuden yhteiskunnassa jokaisella kansalaisella tulisi olla yhtäläinen oikeus halutessaan osallistua tasajaon valvontaan ja puolustamiseen eli nykykielellä ilmaistuna rikosten torjuntaan. Tällä hetkellähän rikollisuutta vastaan taisteleminen on rajoitettu pienen virkamies- ja poliisikunnan yksinoikeudeksi.
Seuraavaksi Mäki tarkastelee vallanhalua ja toteaa sen esiintyvän eri yksilöillä eri muodossa ja eri vahvuisena. Joillakin ihmisillä tämä perinnöllinen ominaisuus on jostakin syystä lähes surkastunut, ja joillakin taas poikkeuksellisen voimakas. Ympäristö ja ihmisen elämänkokemukset vaikuttavat vallanhalun määrään. Aina kuitenkin löytyy riittävästi niitä, jotka heti tarttuvat tilaisuuteen, kun paikka vallan lähteille aukeaa.
Mäen mukaan vain osa poliittisista voimista pääsee nykyisin hallitsemaan. Muut joutuvat olemaan oppositiossa, kunnes ehkä seuraavien vaalien jälkeen taas pääsevät valtaan. Osa ei koskaan pääse osallistumaan päätöksentekoon. Tasajaon yhteiskunnassa ei ole näin. Siellä ketään ei syrjäytetä seuraaviin vaaleihin saakka. Siellä ei tarvitse katsoa turhautuneena, kun muut tekevät päätöksiä. Siellä vaalit ovat aina. Jos joku yhdessä asiassa jää vähemmistöön, voi hän jo seuraavassa asiassa olla enemmistönä.
Päätäntävallasta puhuttaessa on muistettava, että tasajaon yhteiskunnassa ihmiset paljon suuremmassa määrin kuin nykyisin päättävät suoraan omista asioistaan. Yhteisiä hankkeita on vähemmän kuin nykyisin. Veroja kerätään vähemmän kuin nykyisin. Sen lisäksi, mitä kuluu yhteiskunnan puolustamiseen ja tasajaon ylläpitämiseen, kansalaisilta kerättyjä yhteisiä varoja käytetään ainoastaan sellaisiin asioihin, kuten koulutus, terveydenhuolto ja sosiaalitoimi, joita kukaan ei voi sanoa olevansa koskaan tarvitsematta. Muun rahoittavat tarvitsijat.
Edellä mainitun johdosta ihmisillä on tulevaisuudessa nykyistä paremmat mahdollisuudet taloudellisten resurssiensa järkevään ohjaamiseen. Mammuttimaisen ja tehottoman järjestelmän ylläpitäminenkään ei tuhoa kansallisia voimavaroja nykyiseen tapaan.
IX SOTA TASAJAON VALOSSA
Kun epätasaista vallan jakautumista ei sallita, kukaan ei voita sodalla mitään. Niinpä hyökkäyssota tasajaon yhteiskunnan aloittama on mahdottomuus. Ulkopuolisen hyökkäyksen kohteeksi minkä tahansa maan sen sijaan on mahdollista joutua. Ongelma on siinä, pitäisikö tasajaon yhteiskunnan ulkoisen vaaran uhatessa hylätä vapauden periaatteet ja ylläpitää hierarkkista, eriarvoisuuteen perustuvaa puolustuslaitosta.
Mäen mielestä vapauden tasajaosta ei pidä luopua missään olosuhteissa. Mitään yleistä ja kaikille pakollista armeijaa ei siis voida ajatellakaan. Ihmisillä on toisaalta oltava oikeus puolustautua joutuessaan aggression kohteiksi. Ihmisillä on myös oltava oikeus vapaaehtoiseen yhteistyöhön. Jos selvä kansan enemmistö haluaa olla mukana yhteisessä puolustautumisessa ja haluaa sitä myös rahallisesti tukea, on se edellä mainituista syistä hyväksyttävä, oltakoonpa sodankäynnistä sinänsä mitä mieltä tahansa.
Mäki tarkastelee armeijainstituutiota ja toteaa sen edustavan menneen ajan tapoja, luokka-ajattelua ja ihmiskäsitystä. Armeija on järjestelmänä täysin sairas. Siellä vallankäyttö on aikaa sitten irtaantunut maanpuolustuksellisesta tarkoituksesta omiksi kieroutuneiksi rituaaleikseen, joilla pieni yhteiskunnan eliittikerros saa tyydytettyä primitiivistä vallanhimoaan. Koko aseellisen maanpuolustuksen idea perustuu tähän pieneen eliittiluokkaan. Sen isänmaallisuutta ylläpidetään mitalein, kunniamerkein ja sotilasarvoin, jotta sitä tarvittaessa voidaan käyttää valtaa omistamattoman sotilasmassan pakottamiseen. Kuitenkin tämän järjestelmän - jossa enemmistö on alistettuna eläinten asemaan - uskotellaan palvelevan demokratian ja enemmistövallan puolustamista.
Vaikka Mäki asennoituukin aseelliseen puolustuslaitokseen hyvin kielteisesti, hahmottelee hän silti jonkinlaista puolustusjärjestelmää, jollainen kansalaisten enemmistöllä voisi olla tasajaon yhteiskunnassa.
Edellä mainittu puolustusjärjestelmä olisi luonnollisesti täysin vapaaehtoinen. Sotilasarvoja tai vallankäyttöä ei rauhanaikana olisi olemassa. Olisi vain koulutusta eri tehtäviin, johtotehtäviä pois sulkematta. Sotatilan alkaessa kukin armeijan vahvuuteen kuuluva vapaaehtoinen nimettäisiin asemaansa sotilas- ja siviilikoulutuksensa sekä elämänkokemuksensa perusteella. Vasta silloin toisista tulisi johtajia ja toisista johdettavia. Sodan päätyttyä järjestely täydellisesti purettaisiin.
Mäki myönsi itsekin kiusaantuneisuutensa aseellista järjestelmää suunnitellessaan. Pohjimmiltaan se on nimittäin ankarassa ristiriidassa vapauden maksimoinnin kanssa. Aseiden käyttö kanssaihmisiä - vihollisiksi kutsuttujakin - kohtaan on mitä väärintä vallankäyttöä, johon kenenkään vapauden kannattajan ei millään tavoin pitäisi myötävaikuttaa. Toisaalta millä perusteella kansalaisten mahdolliselta enemmistöltä voitaisiin kieltää puolustuksellinen yhteenliittyminen, jos sitä uhattaisiin? Tässäpä ongelma.
Armeijapohdintojensa lopuksi Mäki joka tapauksessa toteaa, että mahdollisen vapaaehtoisen aseellisen yhteenliittymän tulee olla ainoastaan jonkinlainen siirtymäkauden ilmiö, josta luovutaan välittömästi, kunhan tasajaon aate on saanut jalansijaa myös muissa maissa. Kun valta on tasattu, puolustuksellinen armeijakin on silloin tarpeeton, koska ei ole enää hyökkääjää.
X KANSANVALLAN TOTEUTUMINEN
Jalmari Mäki toteaa, että vallan mitätöiminen, niin kaunis kuin se ajatuksena onkin, ei onnistu ihmisten vajavaisuuden takia. Aina löytyy joku, joka käyttäytyy aggressiivisesti kanssaihmisiään kohtaan ja luo siten valtaa. Tämän jälkeen valta-asemat vakiintuvat.
Tasajaon aate ei kuulu siihen aateryhmään, jotka perustuisivat ajatukseen ihmiskunnan muuttumisesta tai kehittymisestä paremmaksi. Sen sijaan se uskoo, että yhteiskuntia voidaan kehittää paremmin palvelemaan ihmiskuntaa.
Mäki tarkastelee ilmiötä, jota kutsutaan kansanvallaksi. Hän toteaa, että kansanvalta-sanalla ei ole oikeastaan minkäänlaista suhdetta reaalimaailmaan. Se on pelkkä fraasi, jota lähes kuka tahansa hallitsija voi käyttää omasta järjestelmästään. Jopa Adolf Hitler nimitti diktatuuriaan germaaniseksi kansanvallaksi. Kansanvallan käsite on siis käytännössä pelkkää hämäystä, eikä todellinen kansanvalta oikeastaan missään ole toteutunut.
Mitä kansanvalta siis on?
Käytännössä se on enemmistön valtaa. Se on massojen valtaa, josta on karsittu kaikkein suurin nerous ja kaikkein suurin tyhmyys. Mäen mielestä se, että valtiollinen päätöksenteko rajattaisiin vain kaikkein älykkäimmälle kansanosalle, voisi johtaa siihen, että päätökset olisivat kyllä hyviä mutta vain päättäjien itsensä kannalta. Järjestelmän pitäisikin pystyä takaamaan suuren enemmistön tarpeet inhimillistä lahjakkuutta ja kyvykkyyttä kuitenkaan syrjäyttämättä.
Tässä yhteydessä Mäki esittää oman kansanvallan luokittelunsa, joka on eräs hänen yhteiskuntakäsityksensä avainkohtia. Hän jakaa kansanvallan kahteen pääulottuvuuteen: Yhteisökeskeisyyteen ja yksilökeskeisyyteen. Ensiksi mainitulla hän tarkoittaa tilaa, jossa kaikki inhimilliset ratkaisut on alistettu yhteisen päätöksenteon piiriin siten, että yksilön oma päätäntäoikeus on kavennettu minimiin. Tällainen kibbutsi- tai kommuuni -tyyppinen kansanvalta vallitsee "puhtaimmillaan erilaisissa suljetuissa järjestelmissä. Yksilökeskeistä kansanvalta puolestaan on silloin, jos se jättää mahdollisimman suuren päätäntävallan yksilöille itselleen ja edellyttää yhteistä päätöstentekoa ainoastaan joistakin perusasioista. Sanomattakin on selvää, että Jalmari Mäen kannattama kansanvalta on nimenomaan yksilökeskeistä.
Seuraavaksi Mäki tarkastelee kansanvallan vaatimia edellytyksiä ja tekniikkaa. Hän toteaa, että periaatteessa milloin tahansa historian kuluessa olisi ollut mahdollista luoda järjestelmä, jossa kansalaisten mielipiteet tuodaan päätöksenteon pohjaksi. Hän kirjoittaa: "Varmaa on kuitenkin se, että aina on olemassa menetelmiä kansanvallan toteuttamiseksi. Kyse on pelkästään siitä, tahdotaanko kansanvalta toteuttaa. Jos on tahtoa, käytännön kysymykset kyllä ratkeavat. Ihmiskunta, joka on kyennyt saamaan miehen kuuhun ja takaisin, pystyy kyllä keksimään keinon, jolla selvitetään mitä mieltä peräkylän Paavo on sukunimilaista."
Olisiko kansanäänestys, siten kuin eräät poliitikot ovat sitä ehdottaneet, ratkaisu ongelmaan? Mäen mielestä ei. Hänen mukaansa kansanäänestyksen tuominen mukaan kuvioihin on pääasiassa huijausta. Sen avulla poliitikot säilyttävät valtansa mutta välttyvät vastuusta jättämällä vaikeat kysymykset kansalaisten ratkaistaviksi. Hankalasti ja kalliisti toimitettavan kansanäänestyksen avulla luodaan harhakuva muka jo äärimmilleen toteutuneesta demokratiasta, josta ei enää voida edetä.
Normaalisti ihmisellä on oikeus ja mahdollisuus hyvinkin nopeasti muuttaa mielipidettään asioita harkittuaan tai uusien tosiasioiden ilmetessä. Kansanäänestys (esim. ydinvoimasta) sen sijaan jäädyttää äänestysajankohdan mielipiteet vuosikausiksi muka pysyvänä kansan tahtona, vaikka äänestäjien enemmistö olisi jo aikaa sitten muuttanut kantaansa äänestettyyn asiaan. Kansanäänestys on siis liian kömpelö, liian kallis ja liian hidas menetelmä, jolla itse politiikan perusasetelmaan (alistetut-alistajat) ei ole mitään merkitystä.
Tarvitaan jatkuva kansanäänestys!
Ennakkoluulottomasti Mäki ehdottaa eduskuntasalin laajentamista koko kansakuntaa koskevaksi. Kansanedustajia olisimme me kaikki. Yhäti kehittyvä tietotekniikka mahdollistaisi tulevaisuudessa kunkin äänestää oman kotipäätteensä välityksellä. Ja jotta äänestäminen ja päättäminen eivät jäisi vain niiden harvojen yksinoikeudeksi, joilla on aikaa ja kiinnostusta jatkuvasti seurata poliittisia tapahtumia, Mäki ehdottaa lisäystä koko kansan eduskuntajärjestelmään. Hän haluaa antaa kansalasille mahdollisuuden käyttää edustajiaan päätöksenteossa, jotta kansalaisten tahto toteutuisi silloinkin, kun he itse eivät ehdi istua äänestyslaitteensa ääressä.
Mäen ehdottomien edustajien asema poikkeaisi ratkaisevasti nykyisten kansanedustajien asemasta. Tulevaisuudessa kansanedustajat olisivat kansalaisten palvelijoita sanan aidossa merkityksessä. Kansalaiset voisivat antaa heille äänensä, ei neljäksi vuodeksi ilman ehtoja kuten nykyisin, vaan milloin tahansa, missä tahansa kysymyksessä ja kuinka pitkäksi aikaa tahansa. Jos kansalaiset haluaisivat itse käyttää ääntään, sekin olisi koska tahansa mahdollista.
Kansanedustajat toimisivat äänillä. Silloin kun kansalaiset eivät itse voisi tai viitsisi äänestää, edustajilla olisi paljon ääniä käytössään. Silloin kun kansalaiset - jossakin tärkeässä asiassa esimerkiksi - haluaisivat itse varmistaa kantansa esilletulon ja istuisivat päätteidensä ääressä, silloin edustajien käyttämät äänimäärät olisivat pieniä, ja he joutuisivat lähinnä seuraamaan sivusta kun kansa tekee päätöksen. Tässä toteutuisi kansanvalta aidoimmillaan.
Mitään vaalikausia ei luonnollisestikaan olisi. Edustaja pysyisi toimessaan niin kauan kuin hänellä olisi riittävä määrä kannatusääniä, jotka ovat hieman eri asia kuin tapauskohtaisesti vaihteleva äänimäärä, käyttöäänet. Kullakin kansalaisella olisi tietty määrä kannatusääniä, jotka hän voisi jakaa haluamalleen tai haluamilleen ehdokkaille. Hän siis panisi joukon ehdokkaita paremmuusjärjestykseen omalla päätteellään. Jos kansalainen ei olisi tyytyväinen edustajaansa, voisi hän milloin tahansa poistaa tämän listaltaan eli lakata kannattamasta häntä. Jatkuva henkilövaali merkitsee sitä, että edustajien kannatus punnitaan päivittäin. Edustajat ovat täysipainoisesti vastuussa kannattajilleen. Jos he eivät täytä odotuksia, astuu heidän tilalleen muita.
Nykyisin valitsematta jäänyt kansanedustajaehdokas vie unohduksiin hänelle annetut äänet. Varsin huomattavat ryhmät jäävät näin ollen täysin päätöksentekojärjestelmän ulkopuolelle. Uudessa käytännössä yksikään ääni ei jäisi huomioimatta, sillä mikäli kansalainen ei saisi haluamaansa edustajaa eduskuntaan, jäisi hänelle aina mahdollisuus itse käyttää ääntään.
Äänestysjärjestelmään on paikallaan säätää vaihtoehtoisia valintoja siitä, mitä tapahtuu kansalaisen käyttöäänelle hänen edustajansa pudotessa eduskunnasta. Ääni voisi esimerkiksi siirtyä kansalaisen nimeämälle kakkosedustajalle kunnes kansalainen keksii äänelleen uuden osoitteen tai päättää käyttää sitä itse. Tämäntyyppiset pienet yksityiskohdat Jalmari Mäki kuitenkin jättää ratkaistavaksi sitten, kun äänestysjärjestelmää varsinaisesti kehitellään. Uudella tekniikallakin voi siihen mennessä olla annettavaa järjestelmän kehittelijöille.
Myös sillä on valtaa, joka päättää mitkä ehdotukset asetetaan äänestyksen kohteiksi. Lakialoitteetkaan eivät siis saa tulla joltakin etuoikeutetulta pienryhmältä, vaan niidenkin tekemiseen on kaikilla oltava yhtäläinen oikeus. Mikään järjestelmä ei kuitenkaan voi sulattaa miljoonia erilaisia lakiehdotuksia, joita kansalaiset voisivat innostua tehtailemaan. Mäen mukaan onkin tarkoituksenmukaista, että kunkin ehdotuksen suosio punnitaan ensin pienessä piirissä. Jos se saa riittävästi kannatusta, voidaan se tuoda koko kansan eduskuntaan. Lopullista päätöstä edeltävissä prosesseissa ehdotukset kypsyvät ja kehittyvät, ja toisaalta täysin kannattamattomat ehdotukset karsiutuvat. Mahdollisesti lakialoitteet tulevaisuudessa kulkisivat erilaisten etujärjestöjen ja puolueiden kautta.
Johdonmukaista yksilökeskeisessä kansanvallassa on, että päätökset tapahtuvat mahdollisimman alhaisella tasolla alueellisessa tai asianosuudellisessa merkityksessä. Pientä maantieteellistä aluetta tai pientä ammattijoukkoa koskevaa asiaa ei siten ole tarvis tuoda koko kansan päätettäviksi ellei tällä asialla nimenomaan ole koko kansakuntaa koskevaa merkitystä. Lait säätää kansakunta, mutta alemmanasteiset säännöt ja ohjeet voidaan tarvittaessa säätää paikallisesti. Mäen mukaan yksilökeskeisessä kansanvallassa, jossa yksilön päätösvalta on maksimoitu, tarvitaan huomattavasti nykyistä vähemmän lakeja.
Lainsäädäntövalta kuuluu kansalaisille. Mitään elintä ylimmän toimeenpanovallan käyttämiseksi ei tasajaon yhteiskunnassa tarvita. Tuomiovaltaa käyttävät kansan nimeämät tuomarit äärimmäisen tarkkojen ja tasapuolisten tuomitsemisohjelmien avulla. Mäki ei erityisen syvällisesti paneudu tuomitsemisen problematiikkaan, vaan tyytyy toteamaan, että tuomitseminenkaan ei tuottane ongelmia, kunhan poliittinen valta on tasattu.
Kansakunnan taloudesta Mäki kirjoittaa mm. seuraavasti: "Tasajaon yhteiskunnan julkisen sektorin voidaan katsoa olevan tavallaan osakeyhtiö, jonka osakkeenomistajina ovat kansalaiset. Yhtiön tarkoituksena on mahdollisimman tuottoisasti palvella osakkeenomistajien etuja. Yhtiön palveluksessa on palkattua henkilökuntaa. Ylin taloudellinen valta tasajaon yhteiskunnassa kuuluu kansalaiskunnalle. Se asettaa tavoitteet ja palkkaa yksilöitä näihin tavoitteisiin pyrkimään. Ellei tavoitteisiin päästä toivotulla tavalla, on kansalaiskunnalla oikeus vaihtaa vastuussa olevia henkilöitä."
Mäen mukaan tulevaisuuden yhteiskunnassa voi olla olemassa erilaisia taloudellisia yksiköitä, kuten Kansakunnan Terveydenhuolto, Kansakunnan Koulutus, Kansakunnan Liikenne, Kansakunnan Sosiaaliturva jne. Ne ovat nimenomaan taloudellisia organisaatioita, kuten mitkä tahansa liikeyritykset, ilman pienintäkään poliittista valtaa. Niiden on toimittava äärimmäisen taloudellisesti, tehokkaasti ja byrokratisoitumista välttäen.
Kun Mäki vaatii poliittista valtaa tasattavaksi, mitä mieltä hän on taloudellisesta vallasta? Pitäisikö sekin tasata? Ei, sillä ensinnäkään sitä ei voi tasata, ja toisaalta yritykset sen tasaamiseen johtaisivat vain poliittisen vallan tasajaon vastaisten pakkokeinojen käyttämiseen. Se että toisilla on enemmän omaisuutta ja toisilla vähemmän on siis kai vain hyväksyttävä luonnonlakiin verrattavana pakkona, jolle ei voida mitään. Taloudellisen vallan oleellisin ero poliittiseen valtaan verrattuna onneksi on se, että taloudellisen vallan tai varallisuuden lisääntyminen jollakin ei automaattisesti merkitse sen vähenemistä muilla, kuten tapahtuu poliittisen vallan kyseessä ollen.
XI SANANVAPAUS
Sananvapauden teemaa Jalmari Mäki tarkasteli jo kirjansa ensimmäisessä osassa, mutta hän palaa siihen muutaman sivun verran vielä tasajaon yhteiskuntaa esitellessään. Ei tarvinne korostaa, että Mäki vaatii ehdotonta sananvapautta. Hänen mukaansa mikään viestintämuoto ei saa olla monopolisoitu jonkin tietyn ryhmän yksinoikeudeksi. Mäen mukaan tällaista vaaraa tuskin syntyykään tiedotuksen ollessa täysin vapaata.
Mäki näkee tiedotusvälineen tuotteena, jota markkinoidaan yleisölle. Jos tuote on hyvä, se menestyy. Jos se on huono, se ei menesty. "Vapaassa kilpailussa ei näytä todennäköiseltä, että yksi tuote saavuttaisi niin ehdottoman suosion, että se syrjäyttäisi kaikki muut tuotteet. Ihmiset kaipaavat vaihtoehtoja viestinnässäkin.
Mäki pohdiskelee sananvapauden pohjimmaista filosofiaa ja toteaa, että aivan täydellinen sananvapaus on mahdottomuus. Esimerkiksi sanat rikoksen välineinä eivät ole sen hyväksyttävämpiä kuin muutkaan ihmisen tuotokset. Ongelma on siinä, että ihmisiä on mahdotonta eristää haitallisista vaikutteista, ja kun sanoja lähdetään kieltämään tai tuomitsemaan, ollaankin jo sananvapauden rajoittamisen ja pakkovallan tiellä. Miten siis menetellä? Mäki toteaa, että kieltoja parempi keino haitallisen informaation suhteen on vastainformaatio. Sen tuottamiseen kansalaisten ehdottomalla enemmistöllä on hyvät mahdollisuudet.
Mäen mielestä informaatio heijastaa todellisuutta ja todellisuus heijastaa informaatiota, eikä väkivaltainformaation kieltäminen poista todellisuuden väkivaltaa, sillä todellisuuden väkivalta on ennen informaation väkivaltaa. Mäki katsoo, että pahuus on ihmisessä sisäistettynä, ja on omahyväistä kuvitella, että maailmassa olisi vain muutamia pahoja ihmisiä. Kun olosuhteet ovat sopivat, voi lähes kenestä tahansa tulla natsien keskitysleireillä toimineisiin teloittajiin verrattava hirmutöihin pystyvä peto. Sotien ja poikkeusolojen aikana tämä on todistettu lukuisia kertoja.
Yksilön vapautta korostaessaan Mäki painottaa myös yksilön vastuuta. Hänen mukaansa yksilöä voidaan yllyttää, mutta lopullinen vastuu on kuitenkin hänen itsensä. Normaalin harkintakykyisen ihmisen yllyttämisestä ei Mäen mukaan pitäisi oikeastaan lainkaan langettaa tuomiota, vaikka moraalisesti pahaan yllyttäminen tietysti tuomittavaa onkin. Miksi näin? Ehdottoman tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolestapuhujana Mäki ei voi hyväksyä tilannetta, jossa jokin ulkopuolisen seikan perusteella täsmälleen samasta teosta eri ihmiset voisivat saada aivan erilaisia tuomioita. Näin tapahtuu yllyttäjille tilanteissa, joissa yllytetyt joko toteuttavat tai eivät toteuta saamaansa kehotusta.
Silloin kun yllyttämisen kohde on henkisesti vajaa tai epätasapainoinen tai hänen harkintakykyään horjutetaan palkkioin, lupauksin tai uhkauksin, silloin tilanne on aivan toinen kuin edellä kuvattu. Silloin vastuuta siirtyy yllyttäjälle. Yllytetty henkilö on rikoksenteon väline. Palkkamurhaajaa käyttävä mafioso ei siis tasajaon yhteiskunnassakaan selviä syytteittä.
Sananvapautta käsittelevän luvun lopuksi Mäki käsittelee aistimisen vapautta, jonka hän tavallaan katsoo kuuluvan sananvapauden piiriin. Sananvapauttahan voidaan rajoittaa paitsi kieltämällä sanominen myös kieltämällä sanoman kuunteleminen.
Mäen linja on tiukka. Hän tuomitsee ehdottomasti kaiken, millä kansalaisten havainnointimahdollisuuksia yritetään rajoittaa. Hän ei hyväksy minkäänlaisia radiosignaalien vastaanottoa koskevia kieltoja. Hän ei hyväksy edes tutkanpaljastimen tai poliisiradion kuuntelemisen kieltämistä. Hänen mukaansa viranomaiset voivat helposti salata lähetteensä tai käyttää muita nopeudenvalvontakeinoja kuin liikennetutka. Lähetteiden vastaanotosta tuomitseminen on Mäen mukaan äärimmäisen väärin ja ihmisten perusoikeuksien vastaista.
XII LAKI JA RIKOLLISUUS
Jalmari Mäki pohdiskelee melko pitkään hyvän ja pahan käsitteitä todeten, että käsitteet ovat jossakin määrin subjektiivisia. Kiistaton asia on silloin kun sekä tekijä, kohde että ulkopuoliset näkevät jonkin teon hyvyyden tai pahuuden samoin. Monesti kuitenkin eri osapuolten käsitykset poikkeavat toisistaan.
Mäen mukaan hyvän ja pahan määrittely kuuluu nykyisin poliittisille vallanpitäjille. Joku asia voi siis olla tänään hyvää ja huomenna pahaa tai päinvastoin. Mäki ei pidä tällaisesta tilasta, jossa yhteiskunnan perusarvot leijuvat kulloistenkin poliittisten tuulten kuljeteltavana. Hänen mielestään tarvitaan jotakin pysyvämpää.
Mäki toteaa, että ennen kirjoitetun lain syntymistä ainoana lakikirjana oli tekijöiden, kokijoiden ja ulkopuolisten tekemä yhteinen päätös. Tämän vuosituhansia kestäneen menettelyn seurauksena kehittyi vähitellen tietynlainen ihmiskunnan yhteinen moraalikoodi, luontainen käsitys oikeasta ja väärästä. Syntyneet arvot sulautuivat myöhemmin uskontoihin, ja niistä tuli vähitellen ihmiskunnan arvojen tukipylväitä.
Nykyisin uskonnon merkitys länsimaissa lakeja ohjaavana voimana on vähentynyt samalla kun poliittisten päättäjien valta hyvän ja pahan määrääjänä on kasvanut. Poliitikot ovat astuneet Jumalan rooliin ja ryhtyneet jopa säätämään lakeja, jotka ovat kristinuskon vastaisia.
Mäen mukaan uskonnoista ei ole tasajaon yhteiskunnan peruspilariksi, sillä yksilönvapautta korostava tasajaon yhteiskunta ei voisi vaatia jäseniään kannattamaan jotakin tiettyä uskontoa. Lähtökohta on otettava jostakin uskontojen ulkopuolelta, ja sen on oltava kaikkien hyväksyttävissä. Ihmiskunnan universaalit alkuperiaatteet ovat tällainen lähtökohta.
Koska ihmiskunnan universaalit alkuperiaatteet ovat periaatteessa yhteisiä kaikille ihmisille rodusta, uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta, ne on helppo hyväksyä. Kuten jo aiemmassa yhteydessä todettiin, alkuperiaatteisiin kuuluu sellaisia asioita kuten hyvän ja pahan käsite. Alkuperiaatteissa paha nähdään toiminnaksi, joka aiheuttaa kohteelleen kärsimystä ja mielipahaa. Hyväksi puolestaan katsotaan sellainen käyttäytyminen, joka aiheuttaa kohteelleen tyytyväisyyttä ja mielihyvää.
Alkuperiaatteet ovat syntyneet aikana, jolloin valtiomuodostelmia ei ollut. Siksi ei ole olemassa sellaista alkuperiaatetta kuin "ihmisen tarve olla lajitoverinsa alistama". Tällaiseen valheelliseen tarpeeseen kuitenkin perustuvat nyky-yhteiskunnat. Oikeisiin alkuperiaatteisiin kuuluu vapauden ja riippumattomuuden vaatimus, joka on täysin vastakkainen vallanpitäjien asettaman alistumisen ja tottelemisen vaatimuksen kanssa.
Vaikka Mäki ei tätä mainitsekaan, voinemme todeta sellaisenkin ihmisillä syntymästä saakka esiintyvän alkuperiaatteen ja primitiivireaktion kuin kostontarpeen olevan eräs todiste vastenmielisyydestä alistumiseen. Ihmisyksilö haluaa refleksinomaisesti kostoa käyttämällä tasoittaa vallankohteena olemisensa.
Hän haluaa maksattaa takaisin kokemansa "valtavelan", mieluimmin korkojen kanssa. Tästä tietysti usein seuraa koston kosto, kun alkuperäinen alistaja haluaa palauttaa valtaylivoimansa. Omakohtaisen kostonhalun tukahduttamista pidetäänkin moraalisesti ylempänä tekona kuin koston tielle lähtemistä. Joka tapauksessa ihmisen synnynnäinen kostonhalu on eräs vankka todiste siitä, että ihmiskunnan keskuudessa on olemassa vallan tasajakoon pyrkivä universaali alkuperiaate.
Mäki kirjoittaa poliittisesta vallasta: "Valta ja alistaminen eivät kuuluneet ihmiskunnan alkutilaan, vaan ne ovat syntyneet myöhemmin. Ihmiskunnan alkuperiaatteet puolestaan ovat kehittyneet aikana, jolloin valtaa ja alistamista ei ollut. Nämä periaatteet ovat säilyneet kautta aikojen eräänlaisena moraalin selkärankana kaikesta vallankäytöstä ja näiden periaatteiden vastaisuudesta huolimatta. Nämä periaatteet näkyvät eri uskonnoissa, ne näkyvät ihanteiden asettamisessa. Ne voidaan asettaa tasajaon yhteiskunnan perusperiaatteiksi aivan samoin kuin ne olivat perusperiaatteina muinaisessa tasajakoon perustuvassa elämässä ajalla, jolta ne ovat peräisin."
Mäki kirjoittaa edelleen: "Tasajako on perusperiaate, jonka ympärille lainsäädäntö rakentuu. Jokainen teko, joka poikkeaa tasajaosta, on rikos. Jokainen teko, jolla sen tekijä ottaa itselleen epäoikeutettua valtaa, on rikos."
Kaikki rikokset voidaan Mäen mukaan johdatella vallan tasajaosta. Ellei niin voida tehdä, kyseessä ei ole rikos. Varastamisen perimmäinen pahuus ei Mäen mielestä ole siinä, että varas vie toiselta joitakin tälle kuuluvia hyödykkeitä, vaan siinä, että hän epäoikeutetusti ottaa itselleen vallan puuttua muiden ihmisten omaisuuteen. Mäen luokittelemat väkivaltarikokset, omaisuusrikokset ja vahingoittamisrikokset ovat siis rikoksia siksi, että niiden tekijä on anastanut itselleen valtaa, joka ei kuulu hänelle vaan jonka pitäisi olla jaettu kaikille tasan.
Mäki kirjoittaa: "Tasajaon yhteiskunnan laeissa vallitsee harmonia, sillä vallanpitäjien oikeutta puoltavat ja kansalaisten alkuperiaatteita vaalivat lait ovat samoja. Tähän saakka niissä on ollut eroa, ja se on aiheuttanut lukemattomia ongelmia ja ristiriitoja, jopa psyykkistä ahdistuneisuutta kansalaisten keskuudessa näiden ollessa kahden arvojärjestelmän ristipaineessa."
Mäki jakaa nykyisin rikoksiksi määritellyt teot kolmeen ryhmään: Alkuperiaatteiden vastaisiin (varkaudet, murhat jne.), Alkuperiaatteita loukkaamattomiin (hallussapitorikokset) ja Alkuperiaatteita edistäviin (kieltäytymisrikokset). Nykyisiä lakeja säätävä valtio ei luonnollisestikaan tunnusta mitään tällaista luokittelua.
Jos sinä, arvoisa lukija pidät vuoden vankeustuomion saanutta aseistakieltäytyjää vähäisempänä pahantekijänä kuin samanpituiseen rangaistukseen tuomittua pahoinpitelijää tai varasta, silloin tulet todistaneeksi itsellesi, että sisimmässäsi vaikuttavat alkuperiaatteet ovat kuin ovatkin ristiriidassa vallitsevan lainsäädännön kanssa.
Kaikki eivät kuitenkaan koe edellä mainittua ristiriitaa vaan luottavat sokeasti lainlaatijan oikeudenmukaisuuteen ja kykyyn mitata tekojen pahuutta. Tällöin laki on korvannut omantunnon. Mäki kirjoittaa: "Alkuperiaatteiden määrittelemän kielletyn ja sallitun ja lakien määrittelemän kielletyn ja sallitun välinen ristiriita on omiaan hämärtämään hyvän ja pahan rajat. Ihminen ei enää voi luottaa omaantuntoonsa. Hänen on kaikessa luotettava pelkästään lain pykäliin, vaikka ne olisivat hänen omien sisäisten käsitystensä vastaisia."
Kun laki irtautuu alkuperiaatteista ja alkaa luoda moraalia, ollaan vaarallisella tiellä. Voidaan ajautua hirmuvaltaan, jossa paha ja ennen kaikkea hyvä ovat menettäneet merkityksensä. Muistettakoon, että Hitlerin tai Stalinin aikoinaan toimeenpanemat laajojen väestökerrosten tappamiset olivat laillisia, eivätkä useimmat niihin osallistuneet kokeneet tekevänsä mitään väärää. Eikä meidän tarvitse mennä 30-luvun Saksaan tai Venäjälle Edellä mainitun ilmiön havaitaksemme. Eikö nykypäivän Suomi tarjoa aivan riittävästi esimerkkejä? Vai onko joku kuullut puhuttavan yritysvaltausten ja konkurssien parissa hääräävien pankkimiesten, liikemiesten tai juristien korkeasta moraalista? Eikö kaikki mikä tuo rahaa ja minkä voi tehdä rangaistuksetta, ole heille sallittua? Heidän toimistaan joillekin mahdollisesti aiheutuvat inhimilliset kärsimykset liikuttavat heitä aivan yhtä vähän kuin korkeita natsijohtajia liikutti juutalaisten julma kuolema kaasukammioissa.
Siinä missä nykyisin kaikki vallanpitäjien aseman kyseenalaistavat teot on erotuksetta luokiteltu rikoksiksi, Mäen kaavailemassa tulevaisuuden yhteiskunnassa rikoksia ovat ainoastaan sellaiset teot, jotka ovat alkuperiaatteiden vastaisia. Mäki kirjoittaa: "Rikos on hyökkäys muita ihmisiä kohtaan. Se on yritys anastaa näiltä heille oikeutetusti kuuluvaa valtaa ja vapautta. Rikos tasajaon yhteiskunnassa on yritys palata vuosituhantiseen alistamisen ja väkivallan järjestelmään josta juuri on vapauduttu. Rikoksiin on siis syytä asennoitua tietyllä vakavuudella."
Mäki näkee, että minkäänlaiset pakot eivät periaatteessa saisi kuulua tasajaon yhteiskuntaan. Tekemättömyys ei yleensä merkitse toisille kuuluvan vallan anastamista. Tietyissä tilanteissa se kuitenkin osoittaa yksilön sanoutumista ulos järjestelmästä. Tällöinkään ei ole välttämätöntä ensiksi turvautua helpoimpaan keinoon eli pakkoihin ja rangaistuksiin, kuten nyky-yhteiskunta tekee. Riittänee, jos yhteiskuntakin voi tällöin sulkea yksilön jonkin muille yhteiskunnan jäsenille kuuluvan etuuden ulkopuolelle.
Mäki toteaa nyky-yhteiskunnan pysyvän pystyssä ainoastaan virallisen väkivallankäytön ja sillä uhkaamisen avulla. Jopa tavallinen sakkorangaistuskin pitää sisällään väkivallan elementin. Ellemme maksa, joudumme vankilaan. Ellemme halua lähteä, meitä vastaan käytetään väkivaltaa. Jos yhä vain vastustamme, meidät lopulta tapetaan. Nyky-yhteiskunnassa voimme kokea täysin laillisen yhteiskunnallisen teloituksen, vaikka emme olisi koskaan itse syyllistyneet väkivaltaan ketään vastaan.
Mäen hahmottelema tasajaon yhteiskunta käyttää väkivaltaa vain itsepuolustuksekseen. Tai toisin ilmaisten: Sitä puolustavilla henkilöillä on oikeus itsepuolustukseen myös väkivaltaa käyttäen, jos muu ei tuota tulosta. Jos kansalainen ei itse toimi väkivaltaisesti, hän ei myöskään tule kokemaan väkivaltaa yhteiskunnan taholta. Mäki katsoo, että tämän periaatteen on oltava ehdoton, ja hän nimittääkin tasajaon yhteiskunnassa harjoitettua tottelemaan pakottamista "pumpulilaatikkotekniikaksi". Niin kauan kuin kohde itse pitäytyy väkivallan käytöstä, pelkästä tottelemattomuudesta ei pamputeta tai ammuta. Menetelmät ovat pehmeitä mutta määrätietoisia. Tappamisen oikeutta tasajaon yhteiskunnalla ei koskaan ole.
Monen maan oikeusjärjestyksessä väitetään, että ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Tämän periaatteen toteutuminen myös käytännössä on kuitenkin hyvin kyseenalaista. "Syyttömät" kansalaiset joutuvat istumaan kuulusteluissa ja jopa pidätettynä ilman minkäänlaista korvausta, vaikka heidän syyllisyyttään ei koskaan pystyttäisi näyttämäänkään toteen. Tasajaon yhteiskunta ei tunne tällaista kansalaisvelvollisuutta vaan korvaa rahallisesti kaiken ajan, jonka syyttömät ovat joutuneet vastoin tahtoaan viettämään kuulusteluissa tai eristettyinä.
Tasajaon yhteiskunta ei pidä syytöntä kansalaistaan - siis ilman tuomiota olevaa pidätettyä - rangaistuksenomaisesti ahtaassa pidätyssellissä, kuten nykyisin on tapana. Tasajaon yhteiskunnassa pidättäminen ei ole rangaistus, vaan korvattava välttämättömyys. Niinpä eristystilojenkin on oltava vähintään mukavan hotellin luokkaa.
Mäki kuvailee olosuhteita tasajaon yhteiskunnassa: "Pakon mahdollisuus on olemassa, mutta järkevä kansalainen suhtautuu siihen rauhallisesti. Ihmisellä, joka pysyttelee pois rikosten teiltä, ei ole mitään pelättävää. Nyky-yhteiskunnille ominaisen, poliisin mielivaltaisen kehen tahansa kohdistuvan terrorin aika on tasajaon yhteiskunnassa vain kaukainen muisto."
Seuraavaksi Mäki ryhtyy käsittelemään hyvin oleellista seikkaa, eli sitä, miten nykyinen poliisitoimi on hoidettu tasajaon yhteiskunnassa. Ensiksi Mäki kehottaa unohtamaan sanan "poliisi", koska sillä on liikaa huonoa painolastia. Tulevan yhteiskunnan poliisit eivät suojele pientä vallan anastanutta herraklikkiä vaan täsmälleen päinvastoin he suojelevat kansaa tällaisia valtaa janoavia klikkejä eli rikollisia vastaan. Tulevaisuuden poliisia Mäki kutsuukin siis "kansanpuolustajaksi", koska sen nimen hän parhaiten katsoo kuvaavan uuden poliisin tehtäviä.
Yksi oleellisimpia kansanpuolustamisen periaatteita on, että toiminta ei saa olla vain jonkin tietyn pienen etuoikeutetun ryhmän yksinoikeus. Kaikilla on tietyn koulutusvaiheen läpikäytyään oltava yhtäläinen oikeus kansanpuolustajana olemiseen, kukin tietysti vuorollaan. Osallistumispakkoa ei tietenkään ole. Rikoksentekijät eli vallan anastamiseen pyrkijät luonnollisesti sulkevat itsensä varsin pitkäksi aikaa toiminnan ulkopuolelle. Jotta kansanpuolustamisen jatkuvuus säilyy ja ammattitaito pysyy korkeana, on kansanpuolustajien apuna vakituisessa virassa olevia rikostutkijoita. Heillä ei kuitenkaan ole kansanpuolustajan oikeuksia paitsi silloin kun he toimivat omalla vuorollaan myös kansanpuolustajina. Rikollisten on siis turha odottaa mitään olojen helpottumista tasajaon yhteiskunnan toteuduttua. Rikostutkinnan taso ei alene.
Paitsi ihmisiä, myös luontoa vastaan voidaan tehdä rikoksia. Seuraavaksi Jalmari Mäki käsitteleekin hieman luonnonsuojelua ja pohtii, onko luonnon hävittäminen yleensäkään rikos ja ketä kohtaan se on rikos. Hän kirjoittaa nykyasenteista luontoa kohtaan: "Tuhoaminen ei ole ehdottomasti kiellettyä, sen täytyy vain tapahtua viranomaisten antaman luvan turvin. Järvet saa saastuttaa, metsät saa kaataa, eläimet saa tappaa, ilman saa saastuttaa, meret saa myrkyttää jne. kunhan vain anoo (ja saa) luvan tällaiseen vallanpitäjiltä." Mäen mielestä ilman lupaa toimineen saastuttajan leimaaminen nimenomaan luonnon tuhoajaksi on tosiasioiden kiertämistä. Eikö hänen rikoksensa pikemminkin ole ilman lupaa toimiminen?
Ihmisten ei kuuluisi omistaa luontoa vaan olla osa siitä. Ihmiset ovat vuosituhansien aikana kuitenkin ottaneet luonnon omaisuudekseen ja vieläpä kohdelleet tätä "omaisuuttaan" sikamaisen huonosti. Tasajaon yhteiskuntakin siis joutuu toimimaan tämä tosiseikka lähtökohtanaan. Toivottavaa on, että se ottaisi tavoitteekseen tämän yhteisen omaisuuden kunnioittaminen ja sen arvon palauttamisen.
Koska tasajaon yhteiskunta perustuu enemmistön tahtoon, ei Jalmari Mäkikään voi kirjassaan sanoa, että siellä pitäisi ehdottomasti tehdä näin tai noin tai kunnioittaa niitä tai näitä arvoja. Mäki kuitenkin olettaa, että tasajaon yhteiskunnassa on kaikki edellytykset luonnon hävittämisen vähenemiselle, sillä päätöksiä luonnon rasittamisesta ei tee nykyiseen tapaan mikään pieni omaa etua tavoitteleva taloudellinen tai poliittinen ryhmä vaan kansalaisten enemmistö. Kun valtaapitävät ryhmät tekevät saastuttamispäätöksiä, ne saavat itse lyhytnäköistä taloudellista hyötyä ja jättävät lopulliset laskut muiden maksettaviksi. Enemmistö päätöksentekijänä sen sijaan tietää, että ei ole ketään muuta laskujen maksajaa kuin se itse.
Jalmari Mäki ei esitä kovin optimistisia näkemyksiä luonnonsuojelusta. Hänen mielestään ihmisten tulisi yksilöinä ottaa enemmän kantaa. Siihen jokaisella on tilaisuus kulutuspäätöksiä tehdessään, ja "kovemmatkin toimenpiteet voivat olla perusteltuja. Mäki ilmoittaa jopa kannattavansa sellaista suoraa toimintaa, kuten esimerkiksi hylkeenpoikasturkkien tuhoamista käyttäjiensä päälle niiden suosion vähentämiseksi. Mäen mielestä luonnonsuojelujärjestöjen pitäisi tehdä luetteloja boikotoitavista tuotteista, jotta kukaan ei voisi ainakaan vedota tietämättömyyteensä luonnolle vahingollisia tuotteita ostaessaan.
Nykyviranomaiset leimaavat mielellään jotkut pienen ympäristövahingon vaikkapa vahingossakin aiheuttaneet piittaamattomiksi suurrikollisiksi. Mäen mielestä tällainen on tahallista huomion kiinnittämistä pois valtion suojeluksessa tai jopa omistuksessa olevista suursaastuttajista, joiden aiheuttama tuho saattaa olla hyvin suurta.
Kenen sitten pitäisi maksaa luonnonsuojelusta aiheutuneet kustannukset? Syyllistenkö?
Mäki on sitä mieltä, että lasku kuuluu kaikille niille, joiden "toimesta luontoa vaarantuu. Ei siis pelkille tuottajille vaan myös kuluttajille. Siis meille kaikille. Toisille enemmän, toisille vähemmän, sen mukaan kuinka paljon ja mitä kulutamme. Jonkin tietyn "ryhmän syyllistäminen ylitse muiden ei liene hyödyllistä.
Koska kuluttamalla saastutamme, meidän on myös kuluttamalla maksettava saasteentorjunnasta. Tämän kuluerän keräämiseksi Jalmari Mäki esittää erityistä ympäristömaksua. Ympäristömaksu olisi tuottajan itsensä tuotteen hinnassa keräämä maksu, jonka hän olisi velvollinen käyttämään ympäristönsuojeluun. Ympäristömaksun osuus tuotteen loppuhinnasta pitäisi merkitä näkyviin. Jos tuotteessa esimerkiksi lukisi "YLK22", kuluttajat tietäisivät, että 22% hinnasta aiheutuu ympäristönsuojelusta. Todennäköisesti kuluttajien valinnat ennen pitkää kohdistuisivat matalan ympäristöluokan tuotteisiin, sillä kukapa haluaisi ostaa pelkkiä saasteentorjuntakuluja.
Jotta ulkomailta tuodut saastuttavasti valmistetut hyödykkeet eivät saisi kilpailuetua kotimaisiin "puhtaisiin" tuotteisiin nähden, niille määrättäisiin erityinen saastevero. Tämän veron tuottoja voitaisiin ohjata kotimaisen vientiteollisuuden tukemiseen, jotta sen puhtaasti valmistetut tuotteet pysyisivät kilpailukykyisinä ulkomaanmarkkinoilla. Jos ulkomainen tuoja voisi todistaa tuotteensa syntyneen ympäristöystävällisesti, ei saasteveroa , tai kuten Mäki sitä kutsuu ympäristöveroa" hänen kohdallaan tietenkään kannettaisi. Ympäristöveron suuruudeksi Mäki kaavailee pääsääntöisesti samaa prosenttiosuutta, jonka kotimainen tuottaja joutuu vastaavan tuotteen hintaan lisäämään ympäristömaksuna.
Kun Mäki pohti edellä mainittuja asioita, ei mitään nykyisen kaltaista ympäristöveroa vielä ollut säädetty. Mäki ei olisi tällaista valtion rahankeruumuotoa kannattanutkaan. Verohan on juuri sellainen saastuttamislupa, jollaisia hän edellä kritisoi: Kun maksat, saat saastuttaa. Valtio tarvitsee rahaa, älä vain lopeta saastuttamista!
Seuraavaksi Jalmari Mäki siirtyy ympäristöasioista jälleen tämän luvun varsinaiseen aiheeseen eli lain ja rikollisuuden tarkasteluun. Hän pohtii, pitäisikö tasajaon yhteiskunnassa rangaista rikollisia ja miten.
Ensiksi Mäki toteaa sen minkä on todennut jo aikaisemminkin, eli että ilman väkivallan uhkaa ei rangaistuksilla nyky-yhteiskunnissa olisi mitään merkitystä. Sitten hän myöntää, että valitettavasti tämä pätee myös tasajaon yhteiskunnassa. Lohdullista hänen mukaansa on se, että tasajaon yhteiskunnassa harjoitettava väkivalta on niin lievää kuin mahdollista. Se ei perustu kivun tuottamiseen tai tappamiseen, kuten nykyisin.
Mäki tarkastelee rankaisumuotojen kehittymistä ja historiaa, ja toteaa vankeusrangaistuksen eli ajanriiston vähitellen kohonneen hallitsevaksi rankaisumuodoksi. Mäen mukaan tämä rankaisumuoto ei tasajaon yhteiskunnassa ole niin merkittävä kuin se on nykyisin. Vankilaa tarvitaan lähinnä yhteiskunnan turvallisuuden kannalta vaarallisiksi osoittautuneiden henkilöiden eristämiseen. Ja siinä missä nyky-yhteiskunta määrittelee kaikki vangitut vaarallisiksi, tasajaon yhteiskunta katsoo sellaisiksi ainoastaan murhaajat, toistuviin pahoinpitelyihin syyllistyneet ja muut vastaavat.
Paitsi että kuolemantuomiota eli ajan totaalista riistämistä Mäki ei hyväksy lainkaan, hän ei myöskään suosi pitkiä vankeusrangaistuksia. Hän sanoo tunteneensa myötätuntoa eräitä ylipitkää tuomiota kärsineitä vankikarkureita, mm. "Volvo-Markkasta" kohtaan. Hänen mukaansa heillä on ollut moraalinen oikeus yrittää pakoa.
Suorastaan suuttumuksen vallassa Mäki kertoo tammikuun 23. päivänä vuonna 1985 pakomatkalla selkään ammutusta pitkäaikaisvanki Jorma Jauhiaisesta ja hänen rikoshistoriastaan. Mäki katsoo surmanlaukausten olleen häikäilemätön julkinen teloitus, ja hän ilmoittaakin omistavansa Valta ja Vapaus -kirjansa osittain Jauhiaisen muistoksi. Hän kirjoittaa: "Jorma Jauhiainen kuoli pyrkiessään kohti arvokkainta mahdollista päämäärää - vapautta. Velvollisuutemme on toimia siten, "että hänen sankariuhrinsa ei ole turha."
Jos Mäki ei olisi ehtinyt kirjoittaa kirjaansa ennen toista merkittävää julkista teloitusta, vuoden 1986 Mikkelin surmanlaukauksia, hänellä olisi varmasti ollut painavaa sanottavaa tästä teosta. Ottaessaan kantaa teloitettujen puolesta Mäki ei suosi rikollisuutta, vaan hän haluaa luoda väkivallattoman yhteiskunnan, jossa poliisin tai vanginvartijoiden toteuttamia murhia ei enää tapahdu.
Tasajaon yhteiskunnan vankiloiden, joita Mäki mieluummin kutsuisi "eristämöiksi", on oltava inhimillisiä. Mäen mielestä keskivertoihmisen vallantunne ei lisäänny, vaikka hän tietäisi erään ihmisryhmän viruvan surkeissa oloissa. Päinvastoin valveutuneen ihmisen tulisi tuntea sääliä. Että näin ei kuitenkaan kovin suuressa määrin tapahdu, huolestuttaa.
Ihmisissä on paljon julmuutta. Ankarimmilla muiden tuomitsijoilla ei Mäen mukaan ehkä itselläänkään ole aina puhtaita jauhoja pussissaan. Tuomitsija kenties projisoi omia syntejään muiden kannettavaksi. Läpikotaisin kilpailuvietin täyttämä ihminen ehkä toisaalta alitajuisesti nauttii kilpailijoidensa tuhoutumisesta - merkitseehän se ainakin teoriassa hänen oman suhteellisen asemansa paranemista. Joka tapauksessa tasaisen vallanjaon yhteiskunnassa pitäisi olla mahdollisimman vähän syytä omaa asemaa korostavaan julmuuteen kanssaihmisiä kohtaan.
Lopuksi Mäki pohtii rangaistuksen pohjimmaista tarkoitusta. Hän kirjoittaa: "Vaikuttaa siltä, että rangaistus on vallan välikappale, alistamisen ja hallinnan ase, ja kansalaisten manipulointiväline. Tämänkö pitäisi olla rangaistuksen tarkoitus? Mitä o i k e u s nyky-yhteiskunnan pienellä lakeja säätävällä vähemmistöllä on asettaa kansalle normeja?"
Seuraavaksi Mäki käsittelee sovittelun mahdollisuutta, jonka käyttöönotosta juuri hänen kirjansa kirjoittamisen aikana keskusteltiin. Hän ei usko siihen. Hänen mielestään sovittelussa toteutuu liiaksi vahvemman oikeus, eikä se näin ollen ole sen enempää tekijöiden kuin uhrienkaan kannalta tasapuolinen menettely. Mäki osuu arviossaan oikeaan, sillä vuosia myöhemmin sovittelussa on virallisestikin todettu juuri edellä mainittu heikkous.
Jos ei rangaistuksen tarkoituksena ole vallankäyttö, rikollisen hoito tai hänelle kosto, mikä on rangaistuksen tarkoitus? Mäki näkee rangaistuksen tarkoituksen seuraavasti: "Rangaistus ei ole tahallista kärsimysten tuottamista, se ei ole kostoa, se ei ole muiden pelottelemista eikä se ole hoitoa. Rangaistus on korvausten perintää. Kaikesta hauskasta on maksettava. Kun teet rikoksen ja nautiskelet laittomasta yksilövallasta - maksa siitä."
Mäki katsoo, että rikollinen teko on vallan anastamista ja kohdistuu ei pelkkää rikoksen uria vaan kaikkia vastaan. Yksittäisen uhrin kannettavaksi ei siis pidä jättää hänen kokemaansa vahinkoa kokonaan, vaan yhteisön on parhaansa mukaan tasattava teon seuraukset. Yhteisö periköön sitten saatavansa rikoksen tekijältä.
Mäki korostaa, että rikoksen sovittamista ei tule toteuttaa rahassa, koska kaikilla ei ole yhtä paljon rahaa. Sovittamisen toteuttamiseen on oltava useita eri vaihtoehtoja. Joku voi sovittaa rikoksensa tekemällä määräajan palkatonta työtä yhteiskunnan hyväksi. Joku voi valita jonkun muun tavan, joka yhteiskunnalla on hänelle tarjolla. Ja jolle eivät muut vaihtoehdot kelpaa, hänen on alistuttava traditionaaliseen ratkaisuun eli vankeuteen.
Mäen mielestä rikollisten pitäminen perinteiseen tapaan vankilassa on inhimillisten resurssien tuhlausta. Vankiloiden pitäisi olla voittoa tuottavia laitoksia. Vankien pitäisi saada vankeusaikanaan jatkuvaa koulutusta silläkin uhalla, että maassa ennen pitkää olisi joukko vankiprofessoreja ja muita korkeasti koulutettuja rikollisia.
Kirjansa lakia ja rikollisuutta käsittelevän kappaleen lopuksi Mäki argumentoi eri tavoin kuolemanrangaistusta vastaan ja toteaa, että sitä ei onneksi enää ole käytössä tasajaon yhteiskunnassa.
XIII YHTEISKUNNAN TEHTÄVÄT
Jalmari Mäki toteaa, että yhteiskuntien alkuperäinen perustamissyy ei ollut ilmaisen sairaanhoidon tai sosiaalipalvelujen tuottaminen kansalaisille. Tavoite oli paljon arkisempi. Se oli yksinomaan valtarakenteen ylläpitäminen ja vallankäytön mahdollistaminen. Myöhemmin yhteiskunta omaksui muitakin tehtäviä ja tavoitteita.
Vallankäytön säätely ja organisoiminen on kuitenkin aina ollut ja tulee aina olemaan kaikkien yhteiskuntien päätehtävä. Kuten muidenkin yhteiskuntien, myös tasajaon yhteiskunnan päätehtävä liittyy valtaan. Tämä tehtävä on tasajaon ylläpitäminen. Mäki määrittelee asian seuraavasti: "Yhtä väistämättömästi kuin valta on määriteltävä, yhtä väistämättömästi syntyy yhteiskunta takaamaan tämän vallan pysyvyyden ja säilymisen. Vallan on aina oltava jollakin. Tila, jossa valta ikään kuin leijuisi vapaana kenenkään omistamatta sitä, on mahdoton. Jaettiinpa valta miten tahansa, aina tarvitaan yhteiskunta takaamaan tämä jako. Näin myös silloin, kun valta jaetaan kaikille tasan. Siksi on oltava tasajaon yhteiskunta."
Tasajaon yhteiskunnalla on muitakin tehtäviä kuin vallasta huolehtiminen. Yhteiskunta huolehtii mahdollisuuksien tasaamisesta. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikille taataan yhtäläinen mahdollisuus koulutukseen ja itsensä kehittämiseen. Se tarkoittaa sitä, että puutetta kärsivien asemaa kohennetaan. Se tarkoittaa sitä, että sairaille ja vammaisille pyritään taloudellisesti kompensoimaan heidän sairautensa hoito tai vammansa haitta.
Kolmantena tehtävänä tasajaon yhteiskunnalla on yhteisen taloudellisen järjestelmän toiminnan edistäminen. Yhteiskuntahan on tavallaan kansalaistensa yhteinen yritys, Oy Kansakunta Ab, jossa kansalaiset ovat tasa-arvoisia osakkeenomistajia. Kansalaisten edun mukaista luonnollisesti on, että tämä yritys pystyy tuottamaan tarvittavat palvelut mahdollisimman tehokkaasti mahdollisimman pienillä panoksilla.
Edellä Jalmari Mäki on eritellyt kolme eri tehtävää, jotka tasajaon yhteiskunnalla voisivat olla. Mitä tehtäviä yhteiskunta tämän lisäksi ottaa itselleen, sen Mäki jättää kansalaisten ratkaistavaksi. Edellä mainittiin esimerkiksi yhtäläinen mahdollisuus koulutukseen. Tarkoittaako tämä yhteiskunnan hoitamaa koulujärjestelmää vai tarkoittaako se yhteiskunnan taloudellista tukea yksityisessä koulujärjestelmässä opiskeleville? Tällaiset kysymykset ja monet muut kukin kansakunta saa ratkaista omista lähtökohdistaan. Tätähän kansanvalta juuri on. Ei kukaan ulkopuolinen "asiantuntija" voi neuvoa, että aina ja kaikkialla olisi tehtävä juuri niin tai näin.
Vaikka ei pyrikään neuvomaan, niin pari pientä vihjettä Mäki edellä käsiteltyyn asiaan kuitenkin antaa. Ensinnäkin hän toteaa, että yhteiskunnan puuttuminen johonkin asiaan pitää järjestää mieluummin auttamis- ja ohjaamisperiaatteen kuin kieltämis- ja rajoittamisperiaatteen mukaisesti. Toiseksi hän toteaa, että yksityinen toiminta on monesti niin tehokasta, että sitä ei kannata kokonaan korvata yhteiskunnallisella toiminnalla. Yhteiskunnan kannattaa ottaa ainoastaan sellainen toiminnan osa harjoitettavakseen, jota yksityinen sektori ei taloudellisista tai muista syistä tehokkaasti kykene hoitamaan.
Mäki tähdentää, että tasajaon yhteiskunta ei koskaan saa luopua perusperiaatteestaan ja antaa jollekin yksilölleen epätasa-arvoista valtaa. Kiusauksia tällaiseen voi olla olemassa. Nykyistä epätasa-arvoa on iskostettu ihmisten mieliin tuhansia vuosia, joten siitä luopuminen ei tule olemaan niin helppoa kuin voisi kuvitella. Vie ehkä aikaa totuttautua ajatukseen, että menneiden aikojen mahtavat kuninkaat ja muut suurmiehet olisivatkin nykyisen katsantokannan mukaan pelkkiä rikollisia. On lisäksi muistettava, että vanhaa järjestelmää ihannoiva propaganda saattaa jatkua pitkäänkin tasajaon aikana. Sitä ei voi kieltää, mutta vastatiedotus toki on sallittua. Mäki kirjoittaa: "Ideologiasta on pidettävä kiinni tinkimättömästi. Vallanhimo on teettänyt uskomattomia tekoja, ja sen riivaamat ihmiset ovat kyenneet uskomattomiin suorituksiin. vastavallankumousta on siis aina varottava, ja siihen on suhtauduttava riittävällä vakavuudella."
Yhteiskunnalle kuuluvan talouden edistämisen Mäki näkee seuraavasti: "Parasta on asettaa yhteiskunnan taloudelliseksi päätehtäväksi hyödykkeitä tuottavan toiminnan tukeminen siten, että niitä "pystyttäisiin käytettävissä oleviin resursseihin nähden tuottamaan mahdollisimman paljon. Mitä nämä hyödykkeet ovat, siitä päättää ostava yleisö."
Edellä olevaa ei pidä lukea siten, että Mäki vaatisi tehtaiden käyvän "täydellä teholla ja tuottavan yhä enemmän ja enemmän erilaisia ympäristöä rasittavia roskatuotteita. Näin ei ole, vaan Mäki vaatii ainoastaan tehokkuutta tuotettiinpa sitten mitä tahansa, tavaroita, palveluja, matkoja, kulttuuria. Kansalaisten tarpeet lopulta ratkaisevat mitä tuotetaan. Kuka voi sanoa, että tehokkuus olisi pahasta? Eikö sosialismin romahdus osoittanut mihin tehottomuus pahimmillaan johtaa? Kun Mäki kirjoitti "Valta ja Vapaus" -teostaan, keskustelivat tutkijapiirit yleisesti siitä, että tekeminen pian loppuisi yhteiskunnasta ja osalle kansaa pitäisi sen vuoksi keksiä jotain muuta puuhailua. Puhuttiin mm. ihmisille maksettavasta kansalaispalkasta, jonka turvin voisi elellä osallistumatta työelämään. Mäen mielestä tällaiset puheet ovat hyvin ennenaikaisia. Tottakai hänkin olisi tyytyväisenä nostanut kansalaispalkkaa, mutta ei siksi, että tekeminen maailmasta olisi loppumaisillaan. Päinvastoin hän piti tällaisia puheita jopa moraalittomina aikana jolloin eri puolilla maailmaa nähtiin puutetta, kurjuutta ja suoranaista nälkää. Mäen maailma ei loppunut valtakunnanrajoihin niin kuin eräiden tutkijoiden.
Mäki näki, että yksilöillä toki tulisi olla mahdollisuus säädellä vapaa-aikansa ja työaikansa keskinäistä suhdetta siten kuin se kulloisessakin elämäntilanteessa parhaalta tuntuu. Työn tekemättömyyttä ei vain saisi perustella sillä, että työtä ei muka olisi olemassa.
Jalmari Mäki oli innokas luonnon puolestapuhuja. Hän kuitenkin valitsi luonnonsuojelun toteuttamiseksi eri tien kuin monet muut. Hän katsoi, että taloudellisella ja teknisellä tehottomuudella ei säästetä luontoa. Entisten sosialistimaiden pöyristyttävät ympäristötuhot tukevatkin tätä näkökantaa. Vallitsevasta ympäristön rappiotilasta pääsee Mäen mukaan pois vain teknologista prosessia tehostamalla sekä turhaa tuotantoa vähentämällä. Automaation johdosta vapautuvaa työvoimaa Mäki olisi valmis sijoittamaan vaikkapa luonnonmukaisesti viljeltyjen ravintokasvien tuotantoon, joiden hän vähitellen soisi korvaavan kemikaaleilla kasvatetut tehoruoka-aineet.
Laatuun panostamista ja sitä kautta tuotteiden kiertonopeuden hidastamista voidaan Mäen mukaan suosia jopa veropoliittisilla toimenpiteillä. Mitä nopeampi olisi esineen matka kaupasta kaatopaikalle, sitä kovemmin sen ostamisesta verotettaisiin. Luulisi tämän saavan ainakin viestintäyhtiöt pyrkimään antiikkisista paperille painetuista "eilispäivän uutisista" sähköiseen sanomalehteen. Jos näin kävisi, ehkä silloin voitaisiin sulkea joitakin sellu- ja paperitehtaista tai luopua uusista voimalahankkeista. Mäen avainkäsite on "puhdas tuotanto".
Mäki katsoi, että jatkuvassa olemassaolon taistelussa yhdelläkään kansalla ei ole varaa ryhtyä tahallaan muka luonnonsuojelun nimissä heikentämään elintasoaan. Seurauksena olisi vain alaspäinmenoa eikä luonto hyötyisi siitä mitään. Tehostaakseen tätä näkemystään Mäki lainaa kirjaansa otteen erään aikalaisen koskettavasta 1860-luvun suurten nälkävuosien kuvauksesta. Tämä kuvaus todella saa miettimään, kannattaako peruutusvaihteen päälle pano sittenkään, kun eteenpäinkin on uusia suuntia käytettävissä.
Mäen vaatima tehokkuus ei koske vain yksityistä tuotantosektoria. Niiden, jotka talouskasvun hulluina vuosina antoivat julkisen byrokratian paisua järjettömiin mittoihin, olisi pitänyt aikoinaan lukea mitä Jalmari Mäki asiasta ajattelee. Hän tuomitsee julkisen sektorin näennäistyöntekijät kansakunnan voimavaroja imevänä mahdottomuutena. Jos Mäen opit olisi omaksuttu, monelta julkisen sektorin ikävältä irtisanomiselta olisi vältytty 1990-luvun talouslaman aikana.
Tehokkuutta käsittelevän osuutensa lopuksi, Mäki tekee asiaa sivuavan koulutuspoliittisen ehdotuksen. Hän miettii, miksi koulutuksen pitäisi aiheuttaa vain menoja. Miksei se voisi tuottaa myös tuloja? Mäki ehdottaa, että perustettaisiin erityisiä "koululaistehtaita" eli tuotantolaitoksia, joissa pääosan työvoimasta muodostavat koululaiset. Kukin koululuokka osallistuisi muutamana viikkona vuodessa tällaiseen työpalveluun. Sen ensisijainen tarkoitus olisi tietysti kasvatuksellinen, mutta tuotannollisiakaan näkökohtia ei unohdettaisi. Mäen mukaan tällainen työharjoittelu hyvin järjestettynä antaisi oppilaille valmiudet entistä helpompaan siirtymiseen kouluelämästä työelämään.
Seuraavaksi Mäki ottaa tarkasteltavaksi asian, jonka vaikeus suorastaan aiheutti hänelle tauon kirjoitustyössä. Hän pohtii mahdollisuuksia sovittaa yhteen pakollinen veronmaksu ja maksimaalinen yksilönvapaus. Nämä asiathan eivät tunnetusti oikein sovi yhteen. Mäki toteaa, että vaikka julkinen sektori pienennettäisiin minimiinsä, jo pelkästään tasajaon yhteiskunnan päätehtävät kuitenkin edellyttävät rahoitusta - ja tämän rahoituksen pääosalle ei liene muita vaihtoehtoja kuin kansalaisilta kerätyt verot.
Mikä siis olisi oikeudenmukaisin tapa verottaa?
Mäki tutkailee erilaisia vaihtoehtoja ja myöntää, että täysin aukotonta järjestelmää hän ei tässä vaiheessa pysty esittämään. Joitakin ajatuksiaan hän kuitenkin tuo julki tarkemman kehittelyn pohjaksi. Hän mm. pohdiskelee mahdollisuutta, että käteistä rahaa ei olisi, vaan kaikki maksutapahtumat hoidettaisiin tietokoneiden avulla. Jokaisessa maksutapahtumassa tietokone ohjaisi osan varoista verottajalle. Kullakin ihmisellä olisi oma henkilökohtainen veroprosenttinsa, jonka tietokone olisi laskenut erilaisten faktojen, mm. tulojen, taustatietojen ynnä muiden seikkojen perusteella. Verotettavan rahaliikennettä tarkkailemalla tietokone tarvittaessa muuttelisi hänen veroprosenttiaan. Paljon tuloja ja verot kovenisivat. Vähän tuloja, ja ne alenisivat. Paitsi maksajan ja maksun saajan tiedot, myös maksutapahtuman laatu voisi vaikuttaa verotuksen suuruuteen. Jos verottaja haluaisi verottaa eri tavalla erilaisten maksutapahtumien yhteydessä tai jättää joissakin tapauksissa veron kokonaan keräämättä, tätä koskevat ohjeet voitaisiin säätää maksuohjelmiin.
Tulevan verotuksen avainsanat ovat: Yksinkertaisuus, kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus. Tasajaon yhteiskunta ei koskaan vie veroina kansalaistensa henkilökohtaista käyttöomaisuutta, kuten asuntoa, perintökalleuksia tai muutakaan näihin rinnastettavaa. Mäki ehdottaakin kansalaisille mahdollisuutta rekisteröidä jokin säädetty määrä omaisuuttaan suojatuksi, jolloin tämä omaisuus pysyisi niin verottajan kuin velkojienkin ulottumattomissa tapahtuipa mitä tahansa. Suojattu omaisuus ei luonnollisestikaan kelpaisi esimerkiksi velkojen vakuudeksi.
Mäki kirjoittaa: "Veroista kieltäytyminen nykyaikana merkitsee vastalausetta yhteiskunnalle. Se merkitsee samaa kuin jos sanoisi: En halua sortoa, riistoa, alistamista, tappamista ja harvainvaltaa, enkä halua osallistua järjettömään kansallisten voimavarojen tuhlaamiseen. Veroista kieltäytyminen tasajaon yhteiskunnassa merkitsee: En halua auttaa sairaita tai köyhiä lähimmäisiäni, en halua edistää kansalaisten sivistystä ja maani elintasoa enkä halua tukea vapautta ja kansalaisten itsemääräämisoikeutta."
Talouskysymyksiä käsitellessään Mäki sivuaa hieman myös inflaation olemusta ja keinoja sen torjumiseksi. Hänen mukaansa hintojen kohoaminen luonnonvarojen huvetessa maailmasta ja kysynnän samanaikaisesti kasvaessa on luonnollista. Mäen käsityksen mukaan jokin yksittäinen maa saisi rahanarvonsa pysymään muuttumattomana vain tasaisesti revalvoimalla valuuttaansa kansainvälisen keski-inflaation verran.
Nyt käsiteltävän luvun Mäki päättää todeten hädänalaisille annettavan taloudellisen avun olevan oikeutettua vaikka ilman lupaa, mikäli apua saavan maan hallitsijat sen omista syistään yrittäisivätkin estää. Mäen mielestä elintasokuilun köyhien ja rikkaiden välillä ei koskaan pitäisi antaa kasvaa liian suureksi. Jos tilanne pääsee kovin räikeäksi, rikkaimpien luultu varallisuus saattaakin osoittautua vain velaksi, josta selviytyminen voi vaatia hyvinkin henkilökohtaisia uhrauksia.
XIV UUDEN JÄRJESTELMÄN IDEOLOGISIA PERUSTEITA
Jalmari Mäki määrittelee alkuperiaatteet ja niiden mukaan elämisen tasajaon yhteiskunnan ideologiseksi pohjaksi. Hän katsoo, että vain tasajaon yhteiskunnassa ihminen voi elää harmoniassa omantuntonsa ja vallitsevan järjestelmän kesken. Nykyinen yhteiskunta perustuu Mäen mukaan ihmisten muokkaamiseen sellaisiksi, että he eivät kokisi ristiriitaa alkuperiaatteiden ja oman elämänsä välillä. Yhteiskunnan säilyminen ei salli tällaisen ristiriidan kollektiivista kokemista.
Vallanpitäjät ovat eri aikoina käyttäneet erilaisia keinoja ihmismielen muokkaamiseen. Koulutus ja uskonnot ovat tehokkaasti palvelleet ja edelleen palvelevat tätä tarkoitusta. Ne eivät kuitenkaan nykypäivän maailmassa enää yksinomaan riitä. Tarvitaan jotakin yhteistä, joka ei riipu uskonnosta tai uskonnottomuudesta. Tarvitaan uusi uskonto ja uusi jumala, johon kaikkien on pakko uskoa. Mäen mukaan tämä uusi uskonto on laki.
Mäki kirjoittaa: "Uutta uskontoa ollaan muokkaamassa laista. Lakihan on vallanpitäjien vallan tae ja määrittelijä. Se on vallanpitäjille pyhä ja koskematon. Kun Jumalan pyhä kirja on Raamattu, maallisen valtiaan pyhä kirja on lakikirja. Ilman lakia ei ole virallista valtaa." Viimeisen lauseen Mäki kehottaa lukemaan uudelleen hitaasti ja ajatellen - niin tärkeänä hän sitä pitää. Mäen mukaan tällä hetkellä on käynnissä koulutusvaihe, jonka avulla kansalaiset saadaan sokeasti noudattamaan uuden uskontonsa määräyksiä. Mäki selostaa, kuinka ihmisestä vähitellen yhä yksityiskohtaisemmilla määräyksillä pyritään kasvattamaan "uusi ihminen".
Mäki kirjoittaa: "Ihmiseltä riistetään vähitellen kaikki oma moraalinen harkinta. Enää on hyödytöntä pohtia, mikä on oikein ja mikä väärin. Sen määrää laki, ja lain tekee vallanpitäjä. Lopulta ihminen kai muuttuu pelkäksi tottelemiskoneeksi, joka pettämättömästi toimii 'jumalansa' tahdon mukaan tilanteessa kuin tilanteessa - tällaisen koneen hallitseminen tosin ei tuntune vallanpitäjistä kovin hohdokkaalle; alistaminen kun yleensä on makeinta silloin, kun on olemassa tietoisuus siitä, että alistettu itse t a j u a a alistettuna olemisensa eikä toisaalta halua sitä; no, kaipa tähänkin jotain keksitään."
Mäen käsitys oli, että kristinusko, ja nimenomaan Jeesuksen sanoma, pohjimmiltaan on hyvin lähellä tasajaon ihanteita. Hänen mielestään on valitettavaa, että kristinuskoa tästä huolimatta on historian kuluessa vääräoppisesti käytetty alistamisen välikappaleena, sotien oikeuttajana ja julmuuden perusteena. Vallanpitäjä - joka on pikemminkin paholaisen liittolainen kuin Kristuksen seuraaja - käyttää kaikkia keinoja. Hedelmistään puu kuitenkin tunnetaan. Ei hyvä puu tuota sellaisia hedelmiä kuin sodat, kidutukset, vainot ja tappamiset.
Vallanpitäjät tuottavat.
Mäki jatkaa vielä uskontoteemasta käyden mm. opillista "väittelyä" uskonpuhdistaja Martti Lutheria vastaan. Mäen mielestä Lutherin näkemykset vallanpitäjän ehdottoman tottelemisen välttämättömyydestä olivat mahdottomia. Mäki miettiikin, ketä esivaltaa kansalaisen pitäisi totella silloin, kun maa on ajautunut sisällissotaan ja erilaiset armeijat taistelevat vastakkain. Jos jokainen sotapäällikkö nojaa Jumalaan, ei kai ole mahdollista, että Jumala sotisi itseään vastaan?
Seuraavaksi Mäki pohdiskelee yleistä maailmanmenoa lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta. Hän on pessimisti. Hän ei usko kestävään maailmanrauhaan, hän ei usko vakaaseen talouteen eikä hän usko saastumisen loppumiseen. Hän näkee tulevaisuudessa yhä ankarampaa taistelua olemassaolosta, sotia, tuhoa, nälänhätää, luonnon turmeltumista.
Edellä mainittua kauhukuvausta lukiessaan on tavallaan helpottavaa havaita, että Jalmari Mäellä yleensä oli tapana ottaa lähtökohdaksi varsin synkkiä tulevaisuudenvisioita. Eräs tällainen oli hänen näkemyksensä Neuvostoliitto -nimisen valtion tulevasta kehityksestä. Mäki piti sosialistista Neuvostoliittoa vapauden ja kansanvallan äärimmäisenä vastakohtana, maana jossa valta oli kaikkein brutaaleimmalla tavalla keskittynyt pienen vallananastajaklikin käsiin. Mäen näkemyksen mukaan Neuvostoliitto oli vain peitenaamio, jonka suojissa imperialistinen Venäjä toteutti alistamispyrkimyksiään. Kommunismi puolestaan oli vain tekosyy, jolla valtaapitävä luokka pystyi legitimoimaan olemassaolonsa.
Mäen mukaan Neuvostoliiton, niin kuin yleensäkin kommunististen valtioiden, olemassaolo perustui yksinomaan aseelliseen voimaan. Väkivaltaisesti se oli perustettu, ja vain väkivaltakoneisto pystyi pitämään sen pystyssä.
Mäki kirjoittaa: "Poliittisen paineen tai jännite-eron, jollainen maailmassa nykyisin vallitsee, on jo fysiikan lakienkin mukaan ennemmin tai myöhemmin johdettava johonkin - yhteydenottoon, tasaantumiseen, johonkin muuhun?" Mäki tajusi, että kommunismin ja kapitalismin keskinäisen kilpailun on joskus ratkettava. Pessimistinä hän ei uskaltanut edes uneksia, että se ratkeaisi kapitalististen lakien mukaisesti kommunismin "vararikkoon" ja vieläpä muutamassa vuodessa.
Ihmislajin pohjattoman vallanhimon tuntien Jalmari Mäki ei nähnyt mitään syytä miksi neuvostovallanpitäjät vapaaehtoisesti alkaisivat luopua asemistaan. Mikään ulkopuolinen aseellinen uhkakaan ei näyttänyt horjuttavan Neuvostoliittoa tai sen järjestelmää. Stalinin vainot ja Natsi-Saksan hyökkäykset läpikäynyt valtio tuntui karaistuneen kestämään mitä vain. Sen hajoaminen, jos sellainen tapahtuisi, näytti siis olevan varsin pitkäaikainen tapahtuma.
Niin kuin moni mukaan, Jalmari Mäkikään ei osannut kuvitella Neuvostoliiton hajoavan poliittisten johtajiensa virheisiin. Hallituksi prosessiksi tarkoitettu yhteiskunnallinen uudistaminenhan karkasi lopulta heidän käsistään ja vei heiltä lopulta niin vallan kuin valtionkin. Samalla romahti sosialismi muissakin maissa, joissa sitä neuvostoaseiden avulla oli ylläpidetty.
Jalmari Mäen mukaan tasajaon ideologia ei perustu aseelliseen valtaan. Niinpä tasajaon yhteiskunta voi jopa luopua kokonaan armeijasta. Silloin se tosin ehkä tulee vallatuksi. Valloittaminen ei Mäen mukaan kuitenkaan saa merkitä tasajaon aatteen loppua vaan tasajaon alkua valloittajamaassa. Hän kirjoittaakin: "Jos tasa-arvon ideologia hylätään jo alkuvaiheessa siksi, että pelätään joutumista vieraan eriarvojärjestelmäisen maan hyökkäyksen kohteeksi, silloinhan sota on hävitty jo ennen kuin sitä on käytykään."
Seuraavaksi Mäki tarkastelee hyödyn käsitettä. Hän toteaa kaiken inhimillisen toiminnan olevan perusluonteeltaan hyötyhakuista. Hänen mielestään ihminen valitsee aina sen ratkaisun, joka kulloinkin tyydyttää hänen sisäisiä tarpeitaan eniten. Uhrautuva ja näennäisen epäitsekäs toimintakin johtuu siis vain tekijän tunnetilan vaatimuksista. Koska ihminen on alituista kilpailua ja valtakamppailua käyvä olento, lähes kaikki hänen toimensa heijastelevat pyrkimystä parempaan, pyrkimystä vapauteen, pyrkimystä valtaan. Jos kenen, niin vallanpitäjien tekoja arvioitaessa tämä on syytä pitää mielessä. Ihmisten teot ovat Mäen käsityksen mukaan sidottuja aikaan. Aika on rajallinen resurssi, joka kerran loppuu. Tekemällä työtä ihminen vaihtaa aikaansa materiaksi. Aika on ihmisen ainoa todellinen omaisuus. Vallanpitäjät ottavat sitä pois vastustajiltaan pitämällä heitä vankilassa tai tappamalla heidät. Johtajien ajan rajallisuus on syynä moniin sotiin. Johtajat haluavat valloituksia, kunniaa ja kuolemattomuutta. Häviössä he haluavat viedä mahdollisimman monia mukanaan sinne mistä ei ole paluuta.
Elämä on epäoikeudenmukainen. Toisilla on ja toisilla ei ole. Toiset menevät ylös, toiset alas. Kaikkea ei voi tasata. Onnea ei voi tasata. Valta poikkeaa onnesta, rikkaudesta ja terveydestä siinä, että se edellyttää aina joitakin joilla ei ole valtaa. Vallan voi myös tasata. Valta pitää tasata.
Mäki pohdiskelee toista maailmansotaa ja miettii olisiko joku muu lopputulos ollut mahdollinen. Hän ihmettelee, miksi länsimaat auttoivat Neuvostoliiton maailmanmahdiksi. Sokaisiko viha yhtä diktaattoria kohtaan heidän silmänsä toisen pahoilta teoilta? Olisiko jonkinlainen kolmas tie ollut mahdollinen? Entä millainen olisi maailma nyt, jos sota olisi päättynyt toisin?
Nykyjärjestelmää jälleen tarkastellessaan Mäki kysyy: "Nouseeko huumeiden käyttäjä aineidensa välittäjää vastaan? Ei nouse, vaikka hän tajuaa kurjuutensa johtuvan juuri tuosta huumeita tyrkyttävästä myyjästä, ja vaikka hän vihaa ja halveksi tätä yli kaiken."
Mäen näkemyksen mukaan monet kansalaiset ovat suhteessaan vallanpitäjiin kuin huumekoukussa. Heidät on kytketty järjestelmään niin että he eivät voi vastustaa. Heidän aineellinen hyvinvointinsa on tavalla tai toisella suoraan riippuvainen vallanpitäjästä. He eivät voi purra "auttavaa" kättä, vaikka vihaisivatkin avun antajaa. Tämä olotila on tuttu myös monille nykyajan "pankkiorjuudessa" oleville velallisille.
Paitsi että ihmisiä pidetään "huumekoukussa" heitä lokeroidaan. Heille annetaan näennäisiä etuisuuksia, lupia ja erioikeuksia. Heille myönnetään kunniamerkkejä. Heidät puetaan univormuihin. Heidät valitaan tiukalla seulalla suuresta joukosta. He luulevat olevansa yli-ihmisiä, eliittiä, muita parempia. Todellisuudessa he ovat järjestelmän vankeja, pelinappuloita. Järjestelmän loppuminen merkitsisi heidänkin asemansa loppumista. Niinpä he ylläpitävät järjestelmää, olkoon se kuinka mätä ja huono tahansa.
Seuraavaksi Mäki käsittelee jumalaksi nostetun lain ankaruutta. Hän luettelee erilaisia julkisuudessa käsiteltyjä tapauksia, joissa verottaja tai oikeusistuin on ryöstänyt kansalaisen puille paljaille määräämällä veron tai korvauksen joka on ollut suurempi kuin tapahtuman perusteena ollut etuisuus. Kukaan ei ole voinut eikä edes halunnut korjata vääryyttä, koska laki ei ole sitä mahdollistanut.
Kaikki tällaiset sairaat ilmentymät Mäki tuomitsee jyrkästi. Hänen mielestään ne ovat yksi osoitus siitä, että laki on alkanut hallita ihmistä eikä ihminen lakia. Laista on tullut jumala.
XV TASAJAON IDEOLOGIA SUHTEESSA ERÄISIIN MUIHIN JÄRJESTELMIIN JA AATTEISIIN
Tässä luvussa Jalmari Mäki käy läpi eräitä oleellisia yhteiskunnallisia aatesuuntauksia ja vertailee niitä tasajaon ideologiaan.
Länsimainen markkinatalous kelpaa Mäen mukaan tasajaon yhteiskunnankin talouden perustaksi. Ihmiset ovat luonnostaan kilpailijoita. Annettakoon heidän siis vapaasti kilpailla taloudellisella alalla. Kilpailu saa maksimoimaan taloudelliset ponnistukset ja tehostamaan resurssien käyttöä. Se koituu siten koko yhteiskunnan hyväksi.
Mäki ei yleensäkään halunnut sijoittaa tasajaon oppeja johonkin tiettyyn kohtaan oikeisto-vasemmisto akselilla. Hän kannatti oikeistolaisuuteen kuuluvaa vapaan yritteliäisyyden ihannetta. Sen sijaan hän vieroksui sellaisia oikeistolaisuuden piirteitä kuten esimerkiksi rangaistusyhteiskuntaa, poliisivaltaa, ahdasmielisyyttä, nationalismia ja militarismia. Häntä ihmetytti, miksi maailman oikeistolaisimmat poliitikot hyvin usein ovat kuolemanrangaistuksen kannattajia. Kasvattaako kapitalistinen kilpailu armottomuuteen? Mäki kysyykin, eikö tiukan linjan oikeistolaisten kannattaisi Saman tien liittyä kommunistiseen puolueeseen - saisivatpahan nopeammin tahtomansa.
Vaikka julistautuukin vapaan talouden kannattajaksi, Jalmari Mäki suree tilannetta, jossa taloudelliset arvot alkavat hallita liiaksi. Silloin ihmisen arvo mitataan lopulta sillä, mitä hän pystyy tuottamaan ja mitä kuluttamaan. Henkiset arvot jäävät taka-alalle. Inhimillisyys katoaa. Ahneus ja suoranainen julmuus hallitsevat. Ytimiään myöten liikemies myy vaikka oman äitinsä, jos saa tarpeeksi hyvän tarjouksen. Mihin maailma menisikään, jos aina vallitsisi nousukausi ja elettäisiin pörssihaiden ehdoilla? Lamankin voi kai nähdä hyvänä asiana, jos se saa ihmiset tiedostamaan korkeampiakin arvoja kuin pelkkä raha.
Mäki kiinnittää huomionsa siihen, että sosialismi keskittyy vain taloudellisen vallan tasaamiseen, mutta unohtaa tahallaan poliittisen vallan. Sillä aikaa kun taloudellista valtaa muka tasataan, poliittinen valta keräytyy pienen valtiasjoukon käsiin. Lopulta se käytännöllisesti katsoen omistaa kaiken.
Mäen käsityksen mukaan oikeaoppista kommunistista valtiota tuskin koskaan syntyy. Se voidaan toki pystyttää milloin tahansa, mutta sen olemassaolo edellyttää jatkuvan pakon käyttöä. Pakkokeinoin on kontrolloitava, että yksilöt antavat kaiken tuottamansa valtiolle ja toisaalta saavat vain laskettuja tarpeitaan vastaavan määrän takaisin. Sanomattakin on selvää, että kommunismia ylläpitävän pakon on tultava kansan suurten massojen ulkopuolelta, sillä kansa tuskin vuodesta toiseen haluaisi elää kommunistisessa orjaleirissä, jollainen valtiosta väistämättä tulisi.
Pohtiessaan kommunismin olemusta, Mäki tarkastelee keitä kommunistit ovat. Hän erittelee kuusi eri kommunistiluokkaa sen mukaan kuinka vilpittömästi niihin kuuluvat uskovat aatteeseensa ja hyötyvätkö he tai uskovatko he hyötyvänsä aatteestaan. Mäen mukaan kommunismin kannattajien suurimman ryhmän muodostavat sellaiset "massakommunistit", jotka kyllä uskovat itse aatteeseen, mutta eivät käytännössä sanottavammin hyödy siitä. Johtajatasolta sen sijaan voi löytyä henkilöitä, jotka eivät edes usko kommunismiin, mutta saavat siitä kuitenkin niin paljon taloudellista hyötyä, että toimivat liikkeessä mukana.
Mäki näkee, että kommunismi on uskonto uskontojen joukossa. Muuten eivät selity kommunismin puolesta tehdyt uhraukset sotarintamilla. Vannoutunut kommunisti kuolee kuvittelemansa maanpäällisen paratiisin puolesta. Mäki kirjoittaa: "Kuollut kommunisti elää kansan mielessä ajatuksina, muistoina, kirjoituksina, patsaina, muistomerkkeinä, kuvina. Syrjäytetty kommunisti ei elä edes kansan mielessä, sillä hänet pyyhitään olemattomiin aivan niin kuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan. Nimi häviää kaikkialta, kuvat häviävät, kaikki häntä koskeva häviää." Valtaapitävä kommunisti voi siis katsoa olevansa niin elävienkin kuin kuolleidenkin herra.
Mäen lopullinen tilitys kommunismin kanssa voitaneen tiivistää hänen seuraaviin sanoihinsa: "Se, että ihminen pakotetaan maksamaan veroa tai sakkoa, ei ole pahinta mahdollista alistamista. Se, että ihminen pakotetaan omaksumaan vieras ja uusi ideologia, ei ole pahinta mahdollista alistamista. Se, että ihminen suljetaan vankeuteen, ei ole pahinta mahdollista alistamista. Pahinta on se, että ihminen pakotetaan luopumaan totuudesta ja tunnustamaan perimmäisten tunteidensa vastaisesti valhetta. Tällöin puututaan ihmisen sielun sisimpiin alueisiin ja tuhotaan hänet henkisesti. Näin tapahtuu kommunistisessa yhteiskunnassa."
Mäki myöntää, että puutteistaan huolimatta sosialismissa on ollut eräs myönteinenkin puoli. Sen uhka nimittäin on inhimillistänyt kapitalismia ja nopeuttanut länsimaiden sosiaalisten olojen kohentumista.
Sosialismin uhkasta syntyi fasismi tai kansallissosialismi, millä nimellä tätä liikettä sitten kutsuttiinkin. Levottomat kansalaismassat olivat otollista tukiainesta valtaan pyrkiville kansankiihottajille. Tarvittiin vain sopivia johtajia valjastamaan massojen voima. Eräs tällaisista oli Adolf Hitler.
Jalmari Mäki, vaikka ei hyväksynytkään natsien tekoja, tunnusti Hitlerin kyvykkyyden vallanhankkijana. Hitlerin kansallissosialistit olivat erityisen kammottava vastustaja kommunisteille ehkä juuri siksi, että julistautuivat sosialisteiksi. Kommunistit yrittivätkin eristää Hitlerin opit sosialismista julistamalla natsismin äärikapitalismin tuotteeksi. Kansallissosialistit olivat kammottava vastustaja kommunisteille myös siksi, että he olivat kommunistien ohella ainoa liike, jonka maailmankatsomus perustui jatkuvaan väkivaltaiseen laajentumiseen. Maailmassa ei yksinkertaisesti ollut tilaa kahdenlaiselle sosialismille.
Mäen mielestä eräs fasistisen hallinnon heikkous liittyi diktaattorin asemaan. Kansakunnan kytkeminen johtajansa kohtaloon oli tuhoisaa. Kun sota kääntyi tappiolliseksi, Mussolini onnistuttiin erottamaan. Hitler sen sijaan pysyi johdossa valtakuntansa tuhoon saakka. Jos jokainen johtajanvaihdos edellyttää hävittyä sotaa, tulee järjestelmä varsin kalliiksi.
Kaikkineenkin fasistiset ideologiat tietysti ovat vastakkaisia tasajaon ideologialle. Kuitenkin Jalmari Mäki tunsi suurempaa inhoa kommunismia kuin fasismia kohtaan, vaikka aatteet pohjimmiltaan ovatkin varsin samantapaisia. Fasismi ilmoittaa reilusti mitä se edustaa. Kommunismi "kansandemokratioineen" ja "vapauksineen" sen sijaan perustuu petokseen alusta loppuun. Fasismi jättää kansalaisilleen edes hieman vapautta esimerkiksi taloudellisella sektorilla. Kommunismi maastapoistumisrajoituksineen ja kollektiiveineen sen sijaan on yhtä suurta vankilaa. Kommunismin ja fasismin jälkeen Jalmari Mäki uhraa muutaman rivin anarkismin tarkasteluun. Tätä vaihtoehtoista oppiahan ovat pienet piirit jo kauan julistaneet.
Mäki tuntee sympatiaa anarkian ajatusta kohtaan, mutta toteaa sen käytännössä toimimattomaksi. Poikkeuksellisissa oloissa järjestynyt valta voi hetkeksi kadota, ja voi siis muodostua anarkia. Vallan olemus on kuitenkin sellainen, että se ei häviä mihinkään. Se vain ajautuu uusiin käsiin. Niinpä anarkiankin raunioille välittömästi alkaa muodostua erilaisia pieniä valtakeskittymiä, yksityisarmeijoita tms. Aikojen kuluessa ne ottavat mittaa toisistaan, ja lopulta vain vahvin jää jäljelle. Syntyy uusi valtio. Se voi tietysti joskus hajota, jolloin ollaan taas anarkiassa, ja "kierros" alkaa uudestaan.
Anarkia on vain hetken kestävä tila. Sen jatkuva ylläpitäminen edellyttäisi organisoitua pakkoa - ja voitaisiinko silloin enää puhua anarkiasta?
Anarkian kehä sisältää joitakin mielenkiintoisia teoreettisia kysymyksiä, joita Mäkikin pohdiskeli, mutta joihin hän ei tietenkään pystynyt antamaan vastausta. Vallitsiko maailmanhistorian alussa anarkia? Elämmekö nyt vain "suuren kierroksen" sitä vaihetta, jolloin pienet valtakeskittymät eli valtiot kamppailevat keskenään?
Yhdistyvätkö valtiot liitoiksi ja häviävätkö ne lopulta kokonaan? Onko kaikki maailman valta joskus yksissä käsissä? Hajoaako syntynyt maailmanvaltio anarkiaksi, jolloin oltaisiin taas siinä mistä lähdettiin?
Jalmari Mäki kirjoittaa: "Tasajako merkitsee pienintä mahdollista keskimääräistä alistumista henkeä kohti. Pienempään ei kukaan yksilö voi päästä paitsi toisten kustannuksella. Eikö tasajaon yhteiskunta siis merkitsekin suurinta mahdollista koskaan saavutettavissa olevaa vapautta, ja eikö se näin ollen ole jalo tavoite, johon meidän kaikkien tulee pyrkiä?"
Kaikki eivät tule pyrkimään tasajaon yhteiskuntaan. Valitettavasti nykyinen järjestelmämme nimittäin merkitsee nykyisille vallanpitäjillemme suurempaa vapautta kuin mikä heidän osakseen tulisi tasajaon yhteiskunnassa.
Ideologisen pohdiskelunsa lopuksi Mäki luo katsauksen vihreään aatemaailmaan. Hän kannattaa vihreyttä, mutta ihmettelee, miksi suurin osa vihreiden kannattajista asuu kaupungeissa. Hän pohtii, onko vihreillä tarpeeksi totuudenmukainen kuva elämästä maaseudulla. Hehän hakevat ruokansa lähiömarkettien itsepalveluhyllyistä ja asuvat ympäristössä, jossa hetken välein voi nousta bussiin ja mennä sillä minne haluaa. Mitä he tietävät elintarviketuotannon arkipäivästä; raskaasta raatamisesta pelloilla tai navetoissa? Miten he voivat kuvitella tilanteen, jossa kaupassa tai postissa käydäkseen on ajettava kymmeniä kilometrejä ja julkisten kulkuneuvojen puuttuessa tehtävä tämä matka kauhealla saastuttajalla - omalla autolla?
Vihreätä fasismia, jolla silläkin on pieni kannattajajoukkonsa, Mäki luonnollisesti ei hyväksy lainkaan. Hän ihmettelee, kuinka kansan alistaminen takapajuisuuteen ja vallan antaminen pienen etuoikeutetun eliittiryhmän käsiin voisi pelastaa luonnon. Tällaistahan on sitä paitsi jo kokeiltu kommunismin nimissä esimerkiksi Albaniassa ja Pohjois-Koreassa.
Vihreys on hyvä asia, kun se herättää keskustelua ja saa muutkin kuin vihreän liikkeen kannattajat kiinnostumaan luonnon säilymisestä. Vihreä puolue on hyvä väline kehityksen ohjaamiseen oikeaan suuntaan. Yksinomaiseksi vallanhaltijaksi vihreästä puolueesta tuskin kuitenkaan olisi. Mitä enemmän se saisi valtaa, sitä enemmän se alkaisi muistuttaa muita puolueita - niitä joille ainoa merkitsevä asia on johtajiensa valta ja sen puolesta taisteleminen.
Jalmari Mäen mukaan aika on nyt otollinen erilaisille kansanliikkeille, jotka tosin kaikki eivät ole aitoja, vaan osa niistä on erilaisten taustavoimien omia tarkoituksiaan varten manipuloimia. Kansalaiset joka tapauksessa kokevat, että he eivät perinteisten puolueiden kautta saa ääntään kuuluviin. Erilaiset yhden asian liikkeet ja sitoutumattomuus kiinnostavat. Äänestäjät ovat entistä liikkuvampia. Koska siis olisi sopivampi aika kuin nyt tuoda esille aivan uusi ideologia? Aika on tasajaon liikkeen.
XVI TOIMINTAOHJEITA
Laatiessaan tätä kirjansa viimeistä kappaletta Jalmari Mäki totesi, että tarkkojen toimintaohjeiden antaminen kovin pitkälle tulevaisuuteen on mahdotonta. Jotta ohjeissamme olisi mitään järkeä, meidän pitäisi pystyä ennustamaan tulevaisuutta.
Mäki tajusi, että tasajaon oppeja ei voi toteuttaa minkään yht'äkkisen suuren vallankumouksen keinoin. Lopullinen voitto on hänen mukaansa rakennettava monista pienistä voitoista, eivätkä nämä voitot tule olemaan helppoja. Mäki tiedosti sen, että tasajaon opit alkavat vähänkin menestyessään saada osakseen todella raivokasta vastustusta valtaa pitävän luokan taholta. Tätä ennen aate yritetään vaieta kuoliaaksi.
Uuden liikkeen on Mäen mukaan edullisinta yrittää julkisuuteen Olemassa olevien tiedotusvälineiden kautta. Omaa tiedotustoimintaakin voidaan toki harjoittaa, mutta se on tuloksiin nähden kallista. Silloin kun poliittisesta liikkeestä kerrotaan julkisissa tiedotusvälineissä, liike ja sen toiminta tuntuvat yleisön silmissä jollakin tavalla uskottavilta. Omilla painotuotteillaan liikkeen on tätä uskottavuusvaikutelmaa huomattavasti vaikeampi aikaansaada. Jos liike menestyy, vastustaja yrittää soluttautua siihen ja vesittää sen ajatukset. Kasvun hintana voi olla luopuminen oikeaoppisuudesta. Tällaista Mäki kehottaa varomaan.
Tasajaon liikkeellä ei luonteensa vuoksi ole johtajaa. Jonkinlainen koordinaatioelin kuitenkin on Mäen mielestä paikallaan perustaa. Sen tehtävänä ei ole liikkeen johtaminen tai vallankäyttö perinteisessä mielessä. Tämä jäsenten valitsema organisaatio olisi lähinnä jonkinlainen neuvottelukunta, joka vaalisi aatteen puhdasoppisuutta ja hahmottelisi toimintastrategioita.
Jalmari Mäen mielestä tasajaon liikkeen olisi ennen pitkää syytä muodostua puolueeksi. Puolueen tulisi kuitenkin olla ainoastaan eräs liikkeen työmuodoista. Liike itse ei saisi latistua pelkäksi muiden kaltaiseksi puolueeksi, jollaisen ainoa tarkoitus on olemassaolo. Todennäköisesti se ei latistukaan, sillä kansanvalta toimii tasajaon liikkeessä alusta alkaen. Jäsenet päättävät, miten liike etenee. Jos tasajaon puolue saa edustajiansa eduskuntaan, lupautuvat nämä toiminaan kannattajiensa tahdon mukaisesti. Valta ei jää puoluetoimistoon.
Mäki kehottaa vastustamaan nykyistä lakiuskontoa. Hänen mielestään meidän on tarvittaessa jopa kyettävä rikkomaan typeriksi kokemiamme lakeja tuntematta syyllisyyttä. Lait ovat alistamisen välikappale. Jos omatuntomme soimaa meitä kävellessämme päin punaista liikennevaloa silloinkin kuin autoja ei ole lähistöllä, laki on tehnyt tehtävänsä. Se on ottanut Jumalan paikan sydämessämme. Lopullinen päämäärämme kuitenkin olkoon lakien muuttaminen sellaisiksi, että kenenkään ei tarvitse tuntea ristiriitaa lakien ja terveen järjen välillä.
Meidän on koulutettava itseämme uuteen ajatteluun. Meidän on karsittava itsestämme kaikkinainen yksityistä valtaa ja vallanpitäjiä kohtaan tuntemamme ihailu, joka niin helposti saa sijaa ihmismielessä. Meidän on kylmän rauhallisesti nähtävä nykyiset vallanhaltijat pelkkinä etuoikeutettuina ahnehtijoina, joiden saavutuksia tulevaisuudessa pidettäisiin rikoksina.
Meillä menee ehkä nyt hyvin. Luulemme, että järjestelmämme on hyvä. Laajentakaamme kuitenkin näkökantaamme. Taistelu vallasta on aiheuttanut ihmiskunnalle mielipuolisia kärsimyksiä vuosisatojen ja vuosituhansien aikana. Luonnonmullistukset ovat mitätön vitsaus kaikkeen ihmisen itsensä aiheuttamaan hävitykseen verrattuna. Tätäkin kirjoitettaessa viruu poliittisia vankeja eri puolilla maailmaa vankiloissa ja keskitysleireissä. Uutiset kertovat kidutuksista ja murhista. Kaikki tämä tapahtuu vallantavoittelun tai vallassa pysymisen vuoksi.
Jatkammeko entiseen tapaan? Hyväksymmekö yksilöllisen vallan ja sallimmeko kilpailun siitä? Jos hyväksymme, samalla voimme unohtaa kaikki muutkin hyvät pyrkimykset. Ennen pitkää nousee jossakin kansalliskiihkoinen hallitsija ja pyrkii tekemään lopun ns. demokratiastamme. Voimme tietysti taas tarttua aseisiin ja ehkä ostaa rauhan joksikin ajaksi. Tämä on kuitenkin vain oireiden hoitamista. Kirjansa lopuksi Jalmari Mäki toteaa, että vaikka emme kansanvallan etenemisen pitkällä tiellä ehtisikään nähdä lopullista tavoitettamme, jo pelkkä tosiasioiden tiedostaminen palkitsee. On vapauttavaa todeta, että vika ei olekaan meissä, jos loputtomat määräykset ja holhous sotivat sisäisiä tuntojamme vastaan. Meidän ei tarvitse muuttua, olemmehan normaaleja, alkuperiaatteiden mukaan toimivia ihmisiä. Järjestelmän on muututtava.
Järjestelmä ei muutu, ellemme muuta sitä.
(Tämän referaatin on kirjoittanut Otso Somersalo tammikuussa 1993.)
