EVOLUUTIO
Nykyajan tieteellinen maailmankuva sisältää ajatuksen, että kaikkia olevaisia ohjaa luonnonvalinta, joka karsii heikot ominaisuudet ja varmistaa lajin säilymisen. Luonnonvalinta ohjaa paitsi biologisia myös psykologisia ja sosiaalisia ominaisuuksia lajin säilymisen kannalta parhaaseen muotoon. Lopputulos, tai pikemminkin tämän hetkinen kehitysvaihe, on eri lajien kohdalla hyvin erilainen. Jotkut eliölajit, kuten muurahaiset, mehiläiset jne. ovat kehittyneet täysin riippuvaiseksi yhteiskuntatyyppisestä järjestelmästä, jossa kullakin yksilöllä on oma tiukasti määrätty tehtävänsä. Moniin muihin lajeihin kuuluvilla puolestaan ei ole tällaista yhteistyötä ja keskinäistä riippuvuutta.
Lajien perimä muuttuu varsin hitaasti, mutta niin muuttuvat olosuhteetkin. Sopeutumiseen on yleensä aikaa. Joskus aikaa ei kuitenkaan ole, vaan lajit tuhoutuvat. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat dinosaurukset, jotka hävisivät sukupuuttoon ilmeisesti maahan iskeytyneen meteoriitin aiheutettua nopeita ilmastonmuutoksia.
Ihminen on ollut meteoriittiakin tehokkaampi tuhon aiheuttaja. Hänen astuttuaan maapallon kehittymisen vetäjäksi olosuhteiden muuttuminen on ollut nopeaa ja dramaattista. Eliölajeilla, jotka ovat tottuneet kymmenien tuhansien vuosien aikana tapahtuneisiin muutoksiin, ei ole ollut kykyä geneettisesti sopeutua muutoksiin, jotka ovat tapahtuneet vain muutaman sadan tai muutaman kymmenen vuoden aikana. Niinpä eliölajeja on kuollut ja kuolee yhä kiihtyvällä vauhdilla sukupuuttoon.
SOSIAALINEN ELÄMÄ
Ihmisten muodostamia valtioita ja yhteiskuntia tiedetään olleen olemassa noin kymmenen tuhannen vuoden ajan – eikä monissa osissa maapalloa lähellekään näin kauan. Vaikka nämä tuhannet vuodet tuntuvat pitkältä ajalta, ne ovat kuitenkin geneettisessä mielessä varsin lyhyt ajanjakso. Ihmislajin käyttäytymisperimä on muodostunut satojentuhansien tai jopa miljoonien vuosien kuluessa, jona aikana olosuhteissa ei ole tapahtunut kovin suuria muutoksia. Onkin mahdotonta, että geeniperimän kehittymisvauhti olisi yhtäkkiä voinut alkaa kiihtyä kymmen-, sata- tai jopa monituhatkertaiseksi. Tällainen jatkuvasti kiihtyvä muutos on kuitenkin tapahtunut ihmisen ulkoisissa olosuhteissa, kulttuurissa ja tekniikassa muutaman viimeisen vuosituhannen aikana.
Ihminen, joka hallitsee atomipommeja ja lähettää avaruusluotaimia aurinkokunnan ulkopuolelle, on perimältään vielä luolamies. Yhdistelmä on vaarallinen. Luolamiehelle riitti, että hän ajatteli itseään ja perhettään. Hänen ei tarvinnut kantaa huolta koko planeetan säilymisestä. Nykyihmisen pitäisi - mutta hän ei näy pystyvän.
Kun tarkastelemme ihmisyksilöiden periytyvää luonnetta, meidän on syytä unohtaa muutaman tuhannen vuoden ajan kestänyt kuninkaiden valtakuntien ja sotien aika pienenä satunnaisena poikkeamana ja ajatella paljon pitempää aikaa. Vaikka meidän on oltava varovaisia tehdessämme yleistyksiä, voinemme kuitenkin todeta että ihminen on kautta aikojen ollut enemmän tai vähemmän sosiaalinen olento. Arkeologiset kaivaukset ja luolalöydöt osoittavat, että jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten ihmiset ovat eläneet ryhmissä. Ryhmään kuuluminen on tarjonnut suojaa ulkopuolista uhkaa vastaan ja helpottanut ravinnon hankkimista. Pysymiseen ryhmän jäsenenä ei ole tarvittu pakkokeinoja sillä sen ulkopuolelle joutuminen on yleensä ollut riittävä pelote. Toisaalta koko ajan on myös tapahtunut siirtymistä ryhmistä toisiin ja uusien ryhmien perustamisia, sillä populaatiot, jotka eivät saa uusia perintötekijöitä rappeutuvat ja tuhoutuvat.
Muutamat tiedeihmiset ovat jo vuosikymmenien ajan tutkineet Itä-Afrikan viimeisiä luonnontilassa eläviä simpanssilaumoja. Tutkimuksissa on selvinnyt, että eri puolilla elävien laumojen tavoissa on yksilöllisyyttä. On myös todettu, että simpanssilaumoista lähtee silloin tällöin yksilöitä erilleen perustaakseen uusia ryhmiä. Jakaantumisen syy on tavallisimmin konflikti lauman johtajan ja jonkun toisen vahvan yksilön välillä. Sama konflikti-ilmiö on todettu myös eläintarhojen paviaanilaumoissa. Helsingin Korkeasaaressa jouduttiin vuonna 1996 jopa tuhoamaan osa eläimistä keskinäisen riitelyn vuoksi. Tiedossa oli, että esimerkiksi Amsterdamin eläintarhassa simpanssien valtataistelussa oli kuollut yksi urossimpanssi. Luonnossa vastaava eripura yleensä johtaa lauman jakaantumiseen.
Eläintieteilijät käyttävät nimitystä "lauman johtaja" tarkoittaessaan ryhmän vaikutusvaltaisinta eläintä. Johtaja-sana tässä yhteydessä kuvaa pikemminkin ihmisten henkistä sidonnaisuutta omaan yhteiskuntakäsitykseensä kuin todellista johtajuutta. Nykypäivän ihminenhän on tottunut pitämään itsestään selvänä sitä, että kaikissa ryhmissä on oltava johtaja, jota muut tottelevat. Apinalauman johtaja ei kuitenkaan jakele käskyjä alaisilleen siten kuin johtajan yleensä ajatellaan tekevän. Paremmin todellisuutta kuvaava nimi eläinlauman vahvimmalle yksilölle olisikin "etuoikeutettu" - eikä tämä etuoikeuskaan ole aina itsestään selvää. Itä-Afrikan simpanssitutkimuksissa on todettu tapauksia, joissa osa lauman jäsenistä on yhteistyötä harjoittamalla saanut saaliikseen lihaa, ja koska lauman johtaja ei ole ollut mukana metsästyksessä, sen ei ole sallittu osallistua myöskään saaliin nauttimiseen. Metsästäjät ovat puolustaneet kollektiivisesti oikeuttaan saaliiseen. Tämä havainto on mielenkiintoinen mm. siksi, että se osoittaa jo primitiivisten apinoiden kykenevän erottamaan toisistaan suorituksiin perustuvan taloudellisen vallan ja väkivaltaan perustuvan poliittisen vallan.
ERIARVOISUUS
Tunnettu viestintäprofessori Osmo A. Wiio kirjoitti 24.2.1985 sanomalehti Uuden Suomen kolumnissaan:
"Sosiaaliseen suhteeseen perustuva valta kuuluu olennaisena osana kaikkien laumaeläinten ominaisuuksiin. Kaikki lähisukulaisemme elävät tarkasti vallan jakoon perustuvissa yhteisöissä. Kaikissa ihmisyhteisöissä kaikkina aikoina on niin ikään ollut vallanjakoa."
Oliko Wiio oikeassa?
On totta, että useimmissa eläinlaumoissa vallitsee vahvimman laki, jossa voimakkain yksilö saa nauttia etuoikeutetusta asemastaan. Se pääsee ensiksi saaliinjaolle (tästäkin on poikkeuksia, kuten edellä todettiin), sillä on parhaat mahdollisuudet puolisonvalinnassa jne. Mutta se ei jaa käskyjä alamaisilleen, jotka edelleen jakaisivat niitä omille alamaisilleen - kuten valtahierarkiassa tapahtuu.
Korkeampien eläinlajien keskuudessa ei yleensäkään ole alamaisia. On vain vahvempia yksilöitä ja heikompia yksilöitä. Asetelmaa voisi verrata ihmisten taloudelliseen järjestelmään rikkaineen ja köyhineen. Tai sitä voitaisiin verrata koululuokkaan, jossa muutama häirikkö terrorisoi "vahvimman lain" suomalla oikeudella heikompia tovereitaan. Tämänkaltaisista spontaaneista asetelmista on pitkä matka Wiion kuvailemaan elämään "tarkasti vallan jakoon perustuvissa yhteisöissä". Wiion lausahdus lieneekin vain tyypillinen yritys etsiä tieteen keinoin oikeutusta nykyiselle eriarvoisuuteen perustuvalle yhteiskuntajärjestelmällemme.
Väkivaltaiseen alistamiseen nojaavan valtahierarkian luonnollisuutta pidetään yleensä niin itsestään selvänä asiana, että esimerkiksi useimmissa alaa käsittelevissä kirjoissa se kuitataan pienellä maininnalla. Valtio-opin klassikkoihin kuuluva Maurice Duvergerin kirja "Poliittiset Järjestelmät" esimerkiksi alkaa (hieman lyhentäen) seuraavasti: "Jokaisessa sosiaalisessa ryhmässä - pienessä tai suuressa, alkukantaisessa tai korkeatasoisessa, tilapäisessä tai pysyvässä - syntyy perustava ero 'hallitsevien’ ja ’hallittujen' välillä. Aina havaitaan ihmisiä, jotka käskevät, ja toisia, jotka tottelevat. Aina on havaittavissa erilaistumista, ja aina on olemassa järjestettyä valtaa".
Duverger lisää, että Durkheimin koulukunnan sosiologit ovat tosin väittäneet, että ihmiskunnan kehityksen aamunkoitossa ei ollut tätä eroa hallitsevien ja hallittujen välillä. Hän pitää hypoteesia houkuttelevana, mutta toteaa, että me emme tiedä vastaako se todellisuutta.
Kuka sitten tietää? Onko poliittista valtaa ollut yhtä kauan kuin ihmisiäkin?
MENNYT AIKA
Mitä ilmeisimmin ihminen eli ensimmäiset sadat tuhannet vuotensa eläinlaumojen kaltaisissa löysissä yhteisöissä, joissa oli vahvempia ja heikompia, etuoikeutettuja ja vähemmän etuoikeutettuja, vaikutusvaltaisia ja vähemmän vaikutusvaltaisia yksilöitä, mutta joissa ei kuitenkaan ollut erityisen tiukkaa valtahierarkiaa. Elämä sujui pääasiassa vapaaehtoisen yhteistyön merkeissä, ja jollei se sujunut, sopeutumaton voi lähteä etsimään uutta ryhmää tai kokeilla elämistä omin avuin. Tällainen oli käytäntö myös viimeisissä metsästys-keräilyelinkeinoa harjoittaneissa yhteisöissä, joita löytöretkeilijät ja tiedemiehet pääsivät havainnoimaan. Ja näin toimii myös simpanssien "yhteiskunta".
Ratkaisevia muutoksia ihmisten keskinäisissä suhteissa alkoi tapahtua siinä vaiheessa, runsaat kymmenen tuhatta vuotta sitten, kun ihmiset asettuivat pysyvästi paikoilleen harjoittamaan maanviljelyä ja karjanhoitoa. Vasta noihin elinkeinoihin siirtyminen mahdollisti kaupunkityyppisen asumismuodon, ja se puolestaan teki mahdolliseksi hierarkkisen alistus- ja määräysjärjestelmän kehittymisen. Vahvimmat yksilöt eivät enää tyytyneet pelkkiin parhaisiin saalispaloihin ja muiden ihmisten satunnaisiin mukilointeihin vaan he institutionalistivat väkivallan ja alkoivat vaatia itselleen yhä enemmän ja enemmän aineellisia rikkauksia, joiden omistamisen pysyvä kaupunkielämä mahdollisti paremmin kuin liikkuva metsästys- ja keräily.
Sosiaaliantropologiset tutkimukset vahvistavat, että liikkuvien ihmisryhmien aikakausi oli varsin tasa-arvoinen. Liikkuva elämä ei nimittäin mahdollistanut omaisuuden keräämistä ja sitä kautta syntyvää sosiaalista eriarvoisuutta. Vasta paikalleen asettuminen synnytti "big man-" eli päällikköyhteisöjä, joissa toisilla oli enemmän omaisuutta kuin tosilla. Hautalöydöt vahvistavat, että vaeltavat ihmisryhmät eivät panneet vainajiensa hautoihin omaisuutta ja asemaa osoittavaa esineistöä vaan ainoastaan jotain vaatimatonta, kuten meren hiomia kiviä. Paikallaan pysyneiden yhteisöjen jäljiltä sen sijaan on löytynyt sekä rikkaita että köyhiä hautoja.
Vaikka päällikköyhteisöissä olikin jo havaittavissa alkavaa eriarvoisuutta, varsinainen poliittinen valta syntyi vasta aikaa myöten yhteiskunnallisten rakenteiden vakiinnuttua. Joka tapauksessa varallisuuden kasautuminen johti ennen pitkää myös vallan kasautumiseen, ja oikeastaan vasta tämän tapahduttua voidaan puhua käsitteestä institutionaalinen valta. Eriarvoistumisen myötä rikkaat yksilöt palkkasivat itselleen apulaisia keräämään yhä enemmän varallisuutta ja puolustamaan jo kerättyä. Syntyivät verot, armeijat ja yleensäkin ne elämänmuodot, jotka me yhdistämme yhteiskuntaan. Järjestelyn moraalinen perusta oli silloin ja on yhä täysin olematon. Maallinen valta on aina perustunut pelkästään vahvimpien oikeuteen, jonka nämä ovat eri tavoin legitimoineet saadakseen valtansa ja riistonsa kohteet tyytymään kohtaloonsa. Vastustajan osana on aina ollut alistuminen tai kuolema. Eriarvoistumiseen liittyy myös sotien alkaminen. Niissä mahtimiehet ovat taistelleet keskenään vallasta ja rikkauksista. Alamaisten osana on ollut kuoleminen milloin minkin aatteen, valtakunnan tai asian puolesta.
IHMISYYS
Satojatuhansia vuosia kestänyt elämä metsästäjä- keräilijäyhteisöjen jäsenenä loi ihmiselle ne henkiset ominaisuudet, joita hän kantaa vieläkin. Ihmisestä ei kehittynyt muurahaisen tai mehiläisen kaltaista yhteisöeläintä, joka kyselemättä raataa kaikkien yhteiseksi hyväksi eikä koskaan kyseenalaista paikkaansa ryhmän jäsenenä. Sen sijaan ihmisestä kehittyi olento, joka toimii yhteistyössä muiden yksilöiden kanssa, mutta joka kuitenkin haluaa säilyttää henkilökohtaisen vapautensa, yksilöllisyytensä ja koskemattomuutensa. Mistä me voimme näin päätellä?
Todisteita näemme joka puolella ympärillämme. Hallitseviin ja hallittuihin, rikkaisiin ja köyhiin perustuvat yhteiskuntamme jo sinänsä ovat todiste ihmisen luonteesta. Jos ihmiset eivät arvostaisi vapautta, siitä ei kilpailtaisi. Kukaan ei tavoittelisi valtaa ja rikkautta hallitakseen muita vaan kaikki eläisivät muurahaisten ja mehiläisten tavoin asemaansa tyytyen. Jos ihmiset olisivat geeneiltään alistujia, mistä tulisivat alistajat?
Vapauden ja koskemattomuuden tarpeeseen liittyy väistämättä kilpailuvietti. Ennen kuin vastaamme miksi, tarkastelkaamme käsitettä valta.
VALTA
Jos valtaa eli vapautta eli päätäntäoikeutta katoaisi salaperäisesti jonnekin, mutta yksikään ihminen ei katoaisi, joidenkin ihmisten elämään olisi pakko ilmestyä eräänlaisia "tyhjiä hetkiä", jolloin he vain ajelehtisivat ilman että he itse tai kukaan muukaan voisi vaikuttaa siihen mitä he tekevät. Jokainen tajunnee, että tällainen on mahdotonta. Jopa niillä, jotka näyttävät ajelehtivan, on kuitenkin oikeus kontrolliin omaa itseään kohtaan, vaikka he eivät tuota oikeuttaan käyttäisikään.
Tyhjien hetkien mahdottomuus merkitsee sitä, että järjestelmän sisäinen valta, vapaus, päätäntäoikeus - mitä nimeä haluamme käyttääkin - on häviämätöntä. Kukaan ei voi menettää päätäntäoikeuttaan niin ettei joidenkin muiden päätäntäoikeus saman verran lisääntyisi, eikä kukaan voi lisätä päätäntäoikeuttaan niin ettei joidenkin muiden päätäntäoikeus samalla vähenisi.
Kun yhteiskunnan tietyillä alueilla tapahtuu näennäistä vapautumista, me helposti kuvittelemme, että kokonaisvapaus lisääntyy. Vallan ja vapauden häviämättömyydestä kuitenkin seuraa, että näin ei voi tapahtua. Vapautuminen jollakin alueella kylläkin hetkeksi edistää tasa-arvoisuutta, sillä tietyiltä piireiltä poistuu valtaa, ja tämä valta muuttuu laajojen massojen vapaudeksi. Niin kuin kaikki rajalliset hyödykkeet valta kuitenkin ennen pitkää jälleen keskittyy muita kyvykkäämpien yksilöiden käsiin.
Järjestelmät, joissa oletetaan ihmisten vapaaehtoisesti luopuvan nykyisestä käyttäytymisestään ja alkavan elää veljellisessä ja pysyvässä tasa-arvossa keskenään kuten muurahaiset ja mehiläiset, eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet pysyviä. Aina nousee joku, joka alkaa kamppailla vallasta. Näin tapahtuu silloinkin, kun valtakunta hajoaa. Valtatyhjiötä kestää vain hetken. Ennen pitkää muodostuu aseellisia mafia-, rikollis-, tai sotilasryhmiä, jotka ottavat mittaa toisistaan. Vahvimmasta muodostuu uuden valtion ydin samalla kun muut häviävät. Lopputuloksena on uusi valtio.
Valta on siis häviämätöntä. Sitä ei voida mitätöidä. Tasa-arvossa on aivan sama määrä valtaa kuin diktatuurissa. Se vain on jakaantunut eri tavalla.
Mitä valta on?
Vallalla, englanniksi power (=voima), ymmärretään yleensä mahdollisuutta vaikuttaa toisiin ihmisiin ja heidän tekemisiinsä. Käsite "valta" rinnastettiin edellä päätäntäoikeuteen ja vapauteen. Täsmällisesti ilmaistuna valta on päätäntäoikeuden se osa, joka ylittää yksilön päätäntäoikeuden silloin kun kaikki päätäntäoikeus on jaettu tasan kaikille. Valta on toisin sanoen päätäntäoikeuden keskiarvon ylittävää päätäntäoikeutta – ja tällöin se on automaattisesti myös oikeutta päättää muidenkin kuin vain oman itsensä asioista.
Jottei asia vaikuttaisi liian yksinkertaiselta, niin todettakoon, että yhteiskunta muodostuu monista eri valtapiireistä, jotka ovat toistensa kanssa erilaisissa, osittain päällekkäisissä vaikutussuhteissa. Vallan häviämättömyyden laki pätee aina, olipa valtapiiri vain jonkin paikallisen laitoksen sisäinen tai koskipa se koko valtiollista järjestelmää. Vallan määrien vertailu yhden valtapiirin sisällä on helpompaa kuin jos yritettäisiin vertailla keskenään kahteen eri valtapiiriin kuuluvien (esimerkiksi vankilanjohtajan ja varuskunnan päällikön) valtaa. Eri valtapiireihin kuuluvathan eivät ole valtasuhteessa keskenään. Tavallisen kansalaisen kannalta valtaa on mielekkäintä tarkastella koko yhteiskunnallisen järjestelmän tasolla.
Valtaa voidaan arvioida kahdella ulottuvuudella, jotka ovat virallisuus ja fyysiset voimakeinot. Epävirallista ja voimakeinoihin perustumatonta valtaa ovat arvovalta, vaikutusvalta ja talousrikollisuus. Epävirallista mutta kuitenkin voimakeinoihin perustuvaa valtaa on väkivaltarikollisuus. Virallista mutta voimakeinoihin perustumatonta valtaa on taloudellinen valta. Virallista ja voimakeinoihin nojaavaa on poliittinen, valtiollinen valta.
Emme ehkä useinkaan tule ajatelleeksi, että tavallinen ylinopeussakkokin on väkivaltaisiin voimakeinoihin nojaavaa valtaa. Ellemme maksa, meidät viedään väkivalloin ja tarvittaessa fyysistä kipua tuottaen vankilaan. Jos yritämme paeta sieltä, elintoimintamme lopetetaan. Poliittisen vallan tärkein tunnusmerkki onkin se, että valta perustuu aina viime kädessä mahdollisuuteen tappaa vallan kohde.
Ainoastaan poliittinen, väkivaltaan perustuva virallinen valta, voitaisiin tasata ihmisten kesken. Sen sijaan esimerkiksi taloudellisen vallan tasaaminen olisi huomattavasti vaikeampaa, sillä se on riippuvainen materiasta ja työstä, ja niiden määrä vaihtelee koko ajan. Taloudellinen tasa-arvo olisikin mahdollinen vain silloin, jos vallitsisi poliittinen diktatuuri, joka pakottaisi kaikki ihmiset olemaan yhtä rikkaita. Tasa-arvo kumoutuisi heti, jos yksikin ihminen tuhoaisi omaisuuttaan. Tämän vuoksi yksityinen omistaminen olisi tasa-arvon olosuhteissa käytännössä mahdottomuus.
Tasa-arvo politiikassa ja tasa-arvo taloudessa ovat siis käsitteinä hyvin erilaiset, eikä ehkä ole sattumaa, että jo primitiivisessä simpanssilaumassa osataan erottaa toisistaan poliittinen ja taloudellinen valta.
Ihmisten kilpailuvietti perustuu ikiaikaiseen vapauden ja riippumattomuuden haluun, joka on ilmeisesti syntynyt vuosimiljoonaisessa olemassaolon taistelussa, jossa vain vahvimmat yksilöt ovat säilyneet. Esihistoriallisina aikoina ihmisen riippumattomuuden vietti ei juuri voinut johtaa merkittävään eriarvoistumiseen, sillä olosuhteissa, joissa ei kerätty omaisuutta ja joissa elämä perustui vapaaehtoiseen yhteistyöhön ja liikkumiseen paikasta toiseen, ei olisi ollut mahdollista, että joku olisi valloittanut kaiken vapauden itselleen ja tehnyt muista orjiaan. Yhteisö olisi ennemmin hajonnut kuin suostunut elämään yhden jäsenensä orjana.
Sitä mukaa kun olosuhteet muuttuivat, ja ihmiskunnan keskuuteen alkoi kertyä asioita, joista on niukkuutta, alkuperäinen vapauden vietti alkoi saada yhä kilpailullisempia muotoja. Kilpailemisesta muiden kanssa tuli ainoa keino saavuttaa vapautta.
Oikeastaan koko ihmiskunnan kirjoitettu historia on pelkkää veristä alistamisen historiaa. On ollut hallitsijoita, valtataisteluja, valtakuntia, sotia, vapautuksia, valloituksia, loputonta tappamista... Harvassa ovat maininnat ihmisten elämisestä tasa-arvoisina ja ilman väkivaltaa keskenään. Mistä nämä alistajat ja tappajat olisivat tulleet, ellei ihmisessä olisi synnynnäistä voittamisen halua? Mistä valtataistelut ja sodat olisivat tulleet, ellei ihmisessä olisi kilpailuviettiä ja voitontahtoa? Mistä kapinat olisivat puhjenneet, ellei ihmisessä olisi synnynnäistä vapaudenkaipuuta, joka itse asiassa on vain vallanhalun "jalompi" ilmentymä?
On muitakin asioita, jotka vahvistavat kilpailuvietin ja alistumishaluttomuuden olemassaolon. Ihmisen vaistomainen pyrkimys kostaa paha teko eli maksaa takaisin kärsimänsä vääryys esimerkiksi on eräs osoitus hänen taistelutahdostaan haluttomuudesta alistua. Kostolla yksilö pyrkii palauttamaan ennen koston laukaissutta tekoa olleen valtatasapainon ja mahdollisesti saamaan hyvityksenkin. Alistuminen vastoin omaa tahtoa toisen ihmisyksilön tahdon alaisuuteen onkin eräs ihmisen sietämättömimpiä kokemuksia, joka herättää luonnostaan aggressioita. Miksi näin olisi, jos ihminen olisi geeneiltään alistuja?
Vaikka ihminen onkin "peto", historia tuntee myös toisenlaisen ihmisen. Koko muistissa olevan historian ajan on väkivallan ja alistamisen ohessa ollut myös ihanteita toisenlaisesta elämästä. Valveutuneimmat yksilöt ovat tajunneet valtataistelun mielettömyyden ja päätelleet, että kaikkien ihmisten kaipaama vapaus kuuluu yhteisesti kaikille eikä pelkästään niille, jotka sen väkivalloin kulloinkin ottavat yksinoikeudekseen. Kautta vuosituhansien on vapauden tuli palanut sodan loimujen rinnalla milloin heikommin lepattaen, milloin voimakkaammalla liekillä. Monet tyrannitkin ovat havainneet sen ja luvanneet ihmisille vapautta antaen heille kuitenkin orjuutta. He ovat myös parhaansa mukaan kääntäneet vapauden aatteet orjuuden aatteiksi. Toive vapaudesta on kuitenkin aina elänyt.
DIKTAATTORIT
Jos ihmiset kaipaavat vapautta, miten on selitettävissä aika ajoin esiintyvä vallanpitäjien ja diktaattoreiden palvonta? Nyt tullaan ihmisluonteen sellaiseen puoleen, jota alistajat ovat kautta aikojen osanneet käyttää hyväkseen. On totta, että ihmisillä on taipumus luoda idoleita ja palvoa heitä. Tämä ei kuitenkaan johdu alistumishalukkuudesta.
Osassa johtajienpalvonnasta on kyse lapsuuden ajalta periytyvästä turvallisuudentarpeesta. Useimpien eliölajien nuoret yksilöt tarvitsevat vanhempiensa huolenpitoa selvitäkseen elämänsä varhaisissa vaiheissa. Jotta huolenpitokontaktit vanhemman ja jälkeläisen kesken toteutuisivat mahdollisimman hyvin, vanhemmille on kehittynyt hoivavietti jälkeläisiään kohtaan ja jälkeläiselle puolestaan turvautumisvietti vanhempiaan kohtaan. Vaikka nämä vietit suurelta osin häviävätkin, kun jälkeläisen ja vanhemman tiet eroavat, jää niistä kuitenkin osa jäljelle alitajuntaan. Hoivavietti ilmenee myöhemmällä iällä haluna hoivata pieniä ja avuttomia olentoja. Turvautumisvietti puolestaan voi esimerkiksi kriisitilanteessa aktivoitua jotain suurta sankaria tai kansanjohtajaa kohtaan. Stalinin tai Hitlerin kaltaisesta "maan isästä" voi tulla oikean isän tai äidin korvike.
Aikuisella iällä ilmennyt turvautumisvietti on eräs mutta ei kuitenkaan tärkein syy idolien palvontaan. Ihaillessaan esimerkiksi jotain nuorta urheilusankaria tai rocktähteä ihailijat tuskin näkevät hänessä huolehtivan isän tai äidin. Sen sijaan he näkevät hänessä rajojen rikkojan, jollaisia he itsekin haluaisivat olla.
Ihminen joutuu alistumaan, hän joutuu elämään köyhänä, hän joutuu tyytymään vaatimattomiin fyysisiin, taiteellisiin tai älyllisiin lahjoihin. Nämä ovat rajoja, joita ei voi ylittää. Kuitenkin jotkut voivat. Diktaattori ja sotasankari ylittävät vallan ja vapauden rajat. Huippu-urheilija ylittää fyysiset rajat. Rock-tähti ylittää kuuluisuuden ja maineen rajat. Ainoa tapa tavallisen ihmisen ylittää nämä rajat on samastua henkilöön, joka rajat on ylittänyt. Sankari on todiste "kuolemattomuudesta". Hän on todiste siitä, että ylittämättöminäkin pidetyt rajat voidaan ylittää, ja että vapaus voidaan saavuttaa, ja että haaveet voidaan toteuttaa. Tästä syntyy sankarinpalvonta.
Hurraaminen diktaattorille ei siis todista, että ihmiset haluaisivat alistua, vaan se todistaa juuri päinvastaista. Diktaattoriensa kautta ihmiset voivat saavuttaa kollektiivisia voittoja, ja näitä voittoja ovat diktaattorit kautta aikojen alaisilleen luvanneetkin. Lopputuloksena on kuitenkin useimmiten ollut kaikkea muuta; sotia ja kuolemaa.
UNIVERSAALI MORAALI
Kaikissa maissa, aina ja kaikkialla, vallanpitäjällä on lakeja säätäessään suvereeni oikeus määritellä hyvä ja paha. Ja koska vallanpitäjät vaihtuvat, myös hyvä ja paha vaihtuvat. Hyvän ja pahan oleminen näin epävarmalla pohjalla herättää ristiriitoja ja vähentää moraalikäsitysten kunnioitusta. Niinpä moraalikäsityksiä onkin yritetty ankkuroida johonkin pysyvään, esimerkiksi uskontoon tai poliittiseen oppiin.
Helsingin Sanomien yleisönosastossa käytiin maalis- huhtikuussa 1997 keskustelua siitä, onko moraali riippuvainen uskonnoista vai onko se syntynyt ennen niitä. Jyväskyläläinen kirjoittaja Pasi Linna esitti hypoteesinaan, että moraalikin on olemassaolokamppailun tulosta. Hän oletti, että eläinlajeille, ihminen mukaan luettuna, on kehittynyt koodisto, joka estää lajitoverien sokean tappamisen tai heimon elinmahdollisuuksien tarkoituksellisen kaventamisen. Tämä moraalikoodisto on vähitellen imeytynyt osaksi lajin psyykettä.
Linna on oivaltanut aivan oikein, että on olemassa jotain syvempää ja alkuperäisempää moraalia kuin se, mitä meille lakien ja säännösten muodossa opetetaan.
Kuten todettiin, ihmisyksilö ei geneettisen perimänsä vuoksi pidä alistumisesta vertaiselleen. Niinpä hän automaattisesti määrittelee alistumisen - ja siis myös alistamisen - eri muodot, kuten pahoinpitelyt, murhat ja varkaudet, pahoiksi asioiksi.
Enemmistö ihmisistä ei käytännössä voi alistaa, vaan sen osaksi jää alistujan osa. Jo tästäkin syystä se määrittelee alistamisen tuomittavaksi. Tämä on universaalia moraalia. Se on pääpiirteittäin kaikkialla samaa, sillä sen lähtökohdat ovat ihmisyksilöiden enemmistön tuntemuksissa. Universaali, tasa-arvoon perustuva moraali, on sopusoinnussa ihmisten luontaisen arvomaailman kanssa. Se on helppo hyväksyä. Sen mukaan on helppo elää. Sen periaatteet näkyvät myös uskonnoissa. Se ei kuitenkaan koskaan ole toteutunut käytännössä, vaan....
Ihmiskunta on koko historiansa ajan saanut elää keinotekoisen moraalin alaisuudessa. Tuon virallisen moraalin on luonut alistava - ja siis alistamisen hyväksyvä - vähemmistö, ja sen tarkoituksena on ollut alistamisen helpottaminen ja moraalien välillä vallitsevan jännitteen tasaaminen. Nykyinen lainsäädäntö edustaa tätä keinotekoista ja alati muuttuvaa moraalia. Vaikka se onkin alistava, siinä on piirteitä myös universaalista moraalista, koska ihmisten luontaiset oikeuskäsitykset heijastuvat tietysti jossakin määrin myös lainsäädäntöön. Näillä universaalin moraalin osilla ihmiset saadaan tuntemaan valheellista luuloa vallitsevan moraalin luonnollisuudesta. Vallitseva moraali on kuitenkin pelkkä inhottava vääristymä.
ENEMMISTÖN DIKTATUURI
Vuosituhansien ajan hallitsijat käyttivät enemmän tai vähemmän diktatorista valtaa alamaisiaan kohtaan. Vapauden ihanteiden noustessa viime vuosisatoina yhä näkyvämmin esiin, yhteiskuntia ryhdyttiin uudistamaan tasa-arvoisempaan suuntaan. Syntyi nykyinen länsimainen parlamentaarinen demokratia. Siinä hallitsijalle kuulunut rajoittamaton oikeus tehdä alamaisilleen mitä tahansa annettiin kansalaisten enemmistön edustajille. Yhteen hallitsijaan perustunut diktatuuri muuttui enemmistön diktatuuriksi. Vähemmistöön kuuluvat olivat siinä aivan yhtä surkeassa asemassa kuin koko väestö oli ollut ennen. Ongelma tiedostettiinkin, ja sen vähentämiseksi lainsäädäntöön tehtiin mm. erilaisia määräenemmistösäännöksiä.
Vaikka parlamentaarisessa järjestelmässä alan oppikirjojenkin mukaan on kyse vain tietyntyyppisestä hallitsijoiden valinnasta, on siitä jostakin syystä ruvettu käyttämään sellaisia nimityksiä kuten kansanvalta, tasavalta jne. Se, että näiden nimitysten käyttö yleistyy tavallisesti vaalien lähestyessä, viittaa tietoiseen harhautukseen. Vallanpitäjät tietävät, että kansa ei haluaisi alistua, joten sitä on hämättävä.
Enemmistön diktatuuri on käytännössä lähinnä teoreettinen tila, sillä edustukselliset järjestelmät toteuttavat nykypäivinä hyvin huonosti enemmistön valtaa. Vaalijärjestelmien kieroutuneisuuden vuoksi huomattava osa kansalaisista jää edustuksellisessa demokratiassa täysin syrjäytyneeksi. Paitsi, että äänestämättömät tietysti ovat syrjässä päätöksenteosta, myöskään ns. "hukkaan menneet" äänet eivät ole edustettuina kansanedustuslaitoksessa. Helsingin äänioikeutetuista esimerkiksi ainoastaan noin 36 prosentilla oli "oma" kansanedustaja vuosien 1991-95 eduskunnassa. Kuitenkin tuo eduskunta toimi itseoikeutetusti niin helsinkiläisten kuin muunkin "kansan" nimissä väittäen edustavansa kansalaisten enemmistön tahtoa.
Vaalijärjestelmien ja äänikynnysten kyseenalaisuus tulee selvästi esille myös joulukuun 1995 Venäjän vaaleissa. Maassa oli kymmeniä pienpuolueita ja viiden prosentin äänikynnys. Kun pelkästään puoluelistojen saamat äänet oli laskettu, lähes 2/3 enemmistön parlamenttiin olivat saaneet ryhmät, joita lähes 80 prosenttia äänioikeutetuista ei ollut äänestänyt. Yhden ehdokkaan vaalipiireistä tapahtuneet valinnat sentään tasoittivat tilannetta siten, että edellä mainittujen ryhmien lopulliseksi osuudeksi tuli ainoastaan 45.3 prosenttia. Myös ns. vaalimatematiikka, joka yleensä on suunniteltu suosimaan suuria ryhmittymiä, aiheutti pahoja vääristymiä. Niinpä Venäjän naisten puolue sai 4.61 prosentin ääniosuudellaan parlamenttiin vain kolme edustajaa, kun taas Agraaripuolue sai 3.78 prosentin ääniosuudella kaksikymmentä edustajaa.
Enemmistön diktatuuri voitaisiin välttää, jos päätöksenteon lähtökohdaksi otettaisiin kansalaisten todellinen tasa-arvo. Todellinen tasa-arvo merkitsee sitä, että kukin ihminen on vapaa tekemään mitä hän haluaa aina siihen pisteeseen asti, jolloin enemmistö muista pitää hänen toimintaansa vallankäyttönä.
Siinä missä nykytyyppinen enemmistövaltaan pohjautuva demokratia sallii enemmistölle lähes rajoittamattoman oikeuden tehdä vähemmistöä sitovia päätöksiä, tasa-arvon hengessä toteutettu demokratia rajoittaisi enemmistön oikeudet vähemmistöön nähden pelkästään tasa-arvon vastaisen toiminnan estämiseen. Enemmistö voisi kieltää omaisuuden anastamisen, väkivallan harjoittamisen, muiden häiritsemisen sekä muut perinteiset pahanteon muodot, mutta se ei voisi säätää lakeja, joilla puututaan vähemmistön yksityiselämään.
VAPAUS VOIDAAN SYRJÄYTTÄÄ
Kansalaisten yksityiselämä näyttää nykyisin varsin pitkälle suojatulta. Hehän saavat vapaasti nauttia uskonnonvapaudesta, kotirauhasta, sananvapaudesta ja mitä muita kauniita vapauksia onkaan. On kuitenkin yksi taikasana, jolla kaikki nuo vapaudet kumotaan, kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Ja se taikasana on TURVALLISUUS.
Kansalaisille sallitaan melko paljon poikkeavuutta, kun on kyse heidän uskonnostaan, kulttuuristaan tai etnisestä taustastaan. Heille sallitaan myös itsetuhoista käyttäytymistä, kuten juopottelua, epäterveellisiä ruokailutottumuksia ja tupakointia - jotka paheet vievätkin vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä ennenaikaiseen hautaan. Sen sijaan jos kansalainen tavataan istumasta kotirantansa edustalla veneessä ilman ankkuria tai venehakaa, aseistetut poliisit hyökkäävät paikalle ja sakottavat häntä - muka itsensä vaarantamisesta!
Kaikkialle venyvä ja kaikkeen soveltuva turvallisuuskäsite on siis oikotie ihmisten henkilökohtaisten vapauksien ja ihmisoikeuksien vaivattomaan syrjäyttämiseen pelkällä salakähmäisesti voimaan saatetulla asetuksella tai epäselvällä viranomaisen määräyksellä. Kansalaisille luontaisesti kuuluva harkintavalta omista ratkaisuistaan on vaivihkaa siirretty pienelle asiantuntija- ja poliisieliitille, joka hämäräperäisissä kokouksissaan jatkuvasti tehtailee uusia pakkoja ja kieltoja ihmisten vaivoiksi. Turvallisuuskäsitteen avulla kansalaisista koulutetaan eräänlaisia "Pavlovin koiria", tottelevaisia koneita, jotka kyselemättä ja ajattelematta tekevät vaaditut teot tietyn signaalin kohdatessaan. Kävelevät kun näkevät vihreän valon. Seisovat paikallaan kun näkevät punaisen.
Jos yhteiskunnassa vallitsisi tasa-arvoon nojautuva demokratia, turvallisuuden tekosyyn käyttäminen ihmisten alistamiseen olisi huomattavasti nykyistä vaikeampaa. Tasa-arvoisessa demokratiassahan enemmistö voisi ohjailla vähemmistöä ainoastaan muihin suuntautuvassa toiminnassa eli vallankäytössä - mutta ei henkilökohtaisen vapauden nauttimisessa.
Erilaiset yksilönvapautta rajoittavat pikkutarkat määräykset, jotka kohdistuvat kansalaisten ei-vallankäyttöä olevaan yksityiselämään, merkitsevät karkeaa eriarvoisuutta eivätkä ole hyväksyttävissä. Valitettavasti asiat ovat tältä osin menossa yhä huonompaan suuntaan. Joka vuosi kansalaisten noudatettavaksi säädetään uusia kieltoja, rajoituksia ja pakkoja. Lainsäätäjät toimivat kuin jonkinlaisen kiihkon vallassa rakentaen yhteiskunnasta yhä kammottavampaa poliisi- ja kontrollivaltiota, jossa tiukat ja yksityiskohtaiset määräykset sanelevat kaikkia elämänalueita.
Uskonto tai turvallisuus. Aina on ollut olemassa tekosyitä, joiden avulla valta on kasattu pienen eliitin yksinoikeudeksi. Näin tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Ainoastaan sitä emme tiedä, mitä ovat tulevat tekosyyt. Luonnonsuojeluko? Vaihtoehtoja riittää.
TASA-ARVO KÄYTÄNNÖSSÄ
Edellä on puhuttu vapaudesta ja vallasta ja niiden mahdollisesta tasaamisesta. Onko tämä vain teoriaa, vai voitaisiinko valta todella tasata? Miten se tapahtuisi?
Ainoa varma asia on se, että vallan tasaaminen ei tule tapahtumaan helposti. Nykyiset poliitikot eivät tule tekemään päätöstä, jossa todettaisiin, että "huomisesta lähtien kaikki valta maassa on jaettu tasan asukkaiden kesken, eivätkä entiset kansanedustajat, ministerit ja virkamiehet siitä alkaen enää omista valtaa". Tätä ei tule tapahtumaan.
Mutta tarvitseeko sen edes tapahtua? Meillähän on jo kansanvalta. Eikö Valtiosääntömme mukaan valta maassa kuulu kansalle, jota edustaa eduskunta? Mitä tasaamista enää tarvitaan?
Edustavatko kansanedustajat todellakin kansaa? Mitä tarkoittaa edustaminen? Voiko edustajalla olla valta toimia edustettuaan vastaan? Eikö aitoon edustamiseen kuulu, että edustaja on edustettavansa palveluksessa ja kontrolloitavana. Jos edustettava ei ole tyytyväinen tapaan, jolla edustaja työnsä hoitaa, hän voi vaihtaa edustajaa tai ottaa asiat itse hoidettavakseen. Tätä on edustaminen. Tämän tietävät mm. asianajajat.
Nykyinen kansanedustusjärjestelmä ei missään mielessä täytä edellä mainittuja ehtoja. Kansalainen ei voi nykyisin päättää, edustaako häntä joku vai ei. Hän voi ainoastaan osallistua tai olla osallistumatta vaaliin, jossa valitaan joukko henkilöitä käyttämään ehdotonta valtaa häntä itseään ja muita kansalaisia kohtaan. Vaalitapahtuman jälkeen hänellä ei ole mitään sanomista "edustajansa" toimiin. Hänet voidaan pettää kuinka katkerasti tahansa.
Käytäntö on monin tavoin osoittanut, että suuri osa poliittiseen eliittiin kuuluvista on uskollisempi rahan vallalle kuin valitsijoilleen. Pienen itseään täydentävän hyvä-veli-verkoston kontrolloima suurpääoma saa riehua sen keskuudessa kuin susi lammaslaumassa. Jotkut poliitikoista ehkä kuvittelevat vaikuttavansa istuessaan pankkien tai suuryritysten hallintoneuvostoissa. Todellisuudessa he ovat siellä pikemminkin hyväksikäytettävinä. Huolimatta Valtiosäännön juhlavista kansanvallan vakuutteluista, poliittista piilovaltaa on pankkien ja suuryritysten huippujohtajilla. Monet poliitikoista ovat vain heidän nöyriä juoksupoikiaan. Tilanne muuttuisi, jos kansalaiset itse päättäisivät asioistaan. Kansalaisten enemmistön lahjomiseen tekemään itselleen vahingollisia päätöksiä pankkienkaan rahat eivät sentään riittäne. Jos poliittinen valta todella halutaan tasata, järjestelmää on muutettava radikaalisti.
Nykyisin taloudellista ja poliittista valtaa ei ole eroteltu toisistaan. Eduskunta voi käyttää taloudellista valtaa määräämällä veron, ja sama eduskunta voi käyttää poliittista valtaa lähettämällä poliisit pidättämään sen, joka ei veroa suostu maksamaan.
Kuten aiemmin enemmistön diktatuuria käsiteltäessä todettiin, enemmistöllä on oikeus, mikäli se aikoo pitäytyä tasa-arvossa, puuttua ainoastaan sellaisiin ihmisten tekemisiin, jotka voidaan katsoa vallankäytöksi. Jos enemmistöllä on oikeus tehdä kaikkia kansalaisia koskevia taloudellisia päätöksiä, se käyttää väistämättä näiden päätösten kautta pakkovaltaa vähemmistöä kohtaan. Vähemmistö joutuu tällöin kustantamaan enemmistön tekemät päätökset, halusipa se tai ei. Veron maksusta ei voi välttyä sanomalla, että ei alkuaankaan kannattanut hankkeita, joita varten veroa nyt kerätään.
Tuntuu ehkä radikaalilta todeta näin, mutta ei jää mitään muuta loogista mahdollisuutta ratkaista tätä ongelmaa kuin talouden ja sääntöpolitiikan täydellinen erottaminen toisistaan. Erottaminen, niin oudolta ajatukselta kuin se ehkä tuntuukin, noudattelee sinänsä luonnollisia periaatteita; poikkeavathan nämä kaksi asiaa täydellisesti toisistaan. Siinä missä talous perustuu työhön, palkitsemiseen ja uuden luomiseen, sääntöpolitiikka perustuu työtulosten anastamiseen, rankaisemiseen ja monesti tuhoamiseenkin.
Käytännössä talouden ja sääntöpolitiikan erottaminen tarkoittaa julkisen talouden jakamista valtiollisiin ja kunnallisiin yhtiöihin, joissa kaikilla kansalaisilla on samanlainen omistus- ja ääniosuus, ja jossa kenelläkään ei ole osallistumispakkoa (ne jotka eivät osallistu, eivät tietenkään pääse nauttimaan tuloksistakaan). Miten näiden yhtiöiden hallinta ratkaistaan, on erikseen ratkaistava. Koska taloudellinen valta on luonteeltaan sellaista, että sitä ei voida tasata, näiden yhtiöiden hallinnossakaan ei tarvinne noudattaa täydellistä tasa-arvoa, vaan on tyydyttävä enemmistöpäätöksiin (eihän esimerkiksi jotain rakennusta voi rakentaa 60 prosenttisesti, jos tuo prosenttimäärä osakkaista sattuu olemaan hankkeen kannalla).
Kuten aiemmin todettiin, jo primitiiviset simpanssit osasivat tehdä eron taloudellisen vallan ja poliittisen vallan välillä. Tämän eron on säilyttävä jatkossakin. Onko poliittisella vallalla oikeutta lainkaan kerätä verovaroja, esimerkiksi tasa-arvon ylläpitämisen rahoittamiseksi, on kysymys, joka ansaitsisi oman pohdintansa. Ilmeisesti edes tasa-arvon ylläpitämiseen ei ketään voi tasa-arvon olosuhteissa pakottaa, kunhan yksilö vain ei toimillaan estä tasa-arvoa.
Tämän katsauksen tarkoituksena ei ole taloudellisten järjestelmien analysointi tai esittely, joten aihetta ei käsitellä tämän enempää. Todettakoon vain, että yhteiskuntamuodosta riippumatta julkisen talouden piiriin on aina kuulunut kähmintää, korruptiota ja tuhlausta eri muodoissaan, ja olisi liian optimistista kuvitella näistä koskaan täysin päästävän. Käytäntö on eri maissa kuitenkin osoittanut, että mitä harvainvaltaisempi ja suljetumpi yhteiskunta on, sitä enemmän siellä esiintyy näitä talouden epäterveitä ilmiöitä. Tämän havainnon valossa on syytä uskoa, että todellinen demokratia, kansalaisten valveutuneisuus ja laaja sananvapaus johtavat myös taloudellisesti mahdollisimman terveeseen järjestelmään.
Tasainen vallanjako merkitsee sitä, että poliittiset päätökset on tehtävä yhteisesti. Nykytyyppinen suvereenia valtaa käyttävä kansanedustuslaitos ei kelpaa, vaan kansalaisilla on oltava mahdollisuus vaikuttaa ei ainoastaan edustajiin vaan myös päätöksiin. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkuvaa, esimerkiksi kotitietokonein käytävää kansanäänestystä. On muistettava, että poliittista päätöksentekoa tapahtuu tasa-arvon olosuhteissa vain murto-osa siitä, mitä nykyinen kaikkea mahdollista käsittelevä eduskunta päättää. Jotta asioista päättäminen ei kuitenkaan jäisi vain pienen aktiivisen väestönosan yksinoikeudeksi, kansalaisilla tulee olla mahdollisuus myös edustajien käyttämiseen. Näiden uudenlaisten kansanedustajien asema poikkeaisi kuitenkin täysin nykyisten kansanedustajien asemasta. Mitään vaalikausia ei olisi, ja kansalaiset voisivat milloin tahansa vaihtaa edustajaansa tai ohittaa hänet ja käyttää itse päätäntäoikeuttaan. Vasta tällöin kansanedustajista tulisi sitä mitä nimikin vaatii: edustajia.
Kun kansalaiset voisivat itse ottaa asioita ratkaistavakseen, kansanedustajien käytössä oleva äänimäärä vaihtelisi. Joissakin asioissa heillä voisi olla niitä käytössään enemmän, joissakin vähemmän, sen mukaan miten kansalaiset itse haluaisivat ääniään käyttää. Kotitietokoneiltaan kansalaiset voivat seurata eduskunnan äänestystapahtumia, keskustelua, asialistoja jne. aivan kuin itse istuisivat paikalla. Mitä paremmin edustajat hoitaisivat työnsä, sen vähemmän kansalaisten tarvitsisi itse osallistua päätösten tekemiseen. Viimenen sana olisi kuitenkin aina heillä.
Vasta tällainen järjestelmä alkaisi lähennellä sitä miksi me nykyistä valtiomuotoamme kutsumme: tasavaltaa.
Eikä tasa-arvo rajoitu eduskuntasaliin. Ihmisten on oltava tasa-arvoisia kaikilla yhteiskunnan alueilla. Tämä merkitsee mm. sitä, että oikeudenkäyttöön ei saa kuulua nykyisen kaltaisia mielivaltaisuuksia, joissa rangaistavaan tekoon liittymättömät yhteiskuntapoliittiset ja muut seikat vaikuttavat rangaistusten ankaruuteen. Omaisuuden takavarikoinneista rangaistusmuotona olisi luovuttava, koska niissä satunnainen tekijä, omaisuuden arvo, määrää rangaistuksen suuruuden. Keinotekoiset ikä-, promille-, vanhenemis- ym. rajat olisi poistettava laeista ja korvattava tasaisesti liukuvilla asteikoilla.
Yhtä selvästi kuin puutteet oikeudenmukaisuudessa kuuluvat eriarvoiseen yhteiskuntaan, oikeudenmukaisuuden on oltava olennainen osa tasa-arvoista yhteiskuntaa.
Poliisi ylläpitää eriarvoisuutta. Tasa-arvon ylläpitäminen poliisin avulla on näin ollen jo ajatuksena mahdoton, ja poliisius jo itsessäänkin merkitsee eriarvoisuutta. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa nykyiset poliisitehtävät olisikin eriytettävä pienempiin osiin, ja varsinainen voimakeinoihin pohjautuva rikostentorjunta olisi hoidettava kaikille avoimeen vapaaehtoisuuteen perustuvien rikostorjuntaryhmien avulla. Niillä voisi olla apunaan asiantuntijoita, joilla ei kuitenkaan olisi poliisivaltuuksia. Vaarallisissa tehtävissä voitaisiin kenties käyttää erikoisjoukkoja, jotka varta vasten palkataan tekemään jokin tietty rajattu operaatio, kuten esim. aseellisen rikollisen pidättäminen. Näillä erikoisjoukoilla ei kuitenkaan olisi tuon tietyn operaation ulkopuolelle ulottuvia poliisivaltuuksia.
Joku voi edellä olevan johdosta todeta, että vaativien ja vastuullisten poliisitehtävien luovuttaminen kokemattomille siviilihenkilöille olisi edesvastuutonta. Hänelle voinee vain vastata, että kun valtio on sodan aikana vaarassa, se ei emmi lähettää nuoria kokemattomia miehiä rintamille kuolemaan. Eikä tasa-arvo sitä paitsi pakota ketään osallistumaan rikosten torjuntaan. Ja edellähän jo mainittiin erikoisjoukot, joita voidaan käyttää vaarallisimmissa tehtävissä.
VOIMMEKO TEHDÄ JOTAIN JO NYT?
Nyky-yhteiskunnissa ilmenevä poliittisen aktiivisuuden lasku osoittaa, että yhä useampi kansalainen on kyllästynyt perinteiseen puoluepolitiikkaan ja lähes sata vuotta vanhaan järjestelmäämme, joka ei anna tavallisten kansalaisten vaikuttaa yhteisiin asioihin juuri sen enempää kuin tsaarien aikanakaan.
Tekninen kehitys on ollut nopeaa viimeisten sadan vuoden aikana. Ihminen on valloittanut avaruutta sekä saavuttanut edistystä tieteissä ja tietotekniikassa. Politiikan puolella ei ole samassa ajassa saatu edes äänestyskoppien lyijykyniä korvattua jollakin modernimmalla menetelmällä. Poliitikot ovat TV:n välityksellä olohuoneissamme. Kuitenkaan meidän mahdollisuutemme vaikuttaa heidän tekemisiinsä ei ole yhtään suurempi kuin niiden, jotka vuosisadan alussa ensi kertaa saivat vetää "punaisen viivan" äänestyslappuihin. Itse asiassa he olivat vapaampia kuin me! Heitä kahlitseva kielto- ja määräysviidakko oli vähäisempi kuin meillä. Ellemme käännä kehityksen suuntaa, sadan vuoden kuluttua elävät jälkeläisemme kadehtivat puolestaan meidän vapauksiamme, joita nyt pidämme itsestään selvinä.
Muutoksen ei tarvitse tapahtua kerralla, eikä se voikaan tapahtua. Voimme kuitenkin aloittaa sen jo nyt. Voimme aloittaa sen perustamalla tasa-arvoon tähtääviä liikkeitä ja puolueita; sellaisia puolueita, jotka eivät sano: "Auttakaa meidät valtaan, me pelastamme teidät.", vaan joiden edustajat lupautuvat toimimaan kansalaisten ja mahdollisten valitsijoidensa tahdon tinkimättömänä toteuttajana ja tasa-arvoisen järjestelmän edistäjinä.
Tapahtuisiko muutos vähitellen uudenlaisten "internet-kansanedustajien" kautta vai parlamentin ulkopuolelta, on kysymys, josta tasa-arvon kannattajillakin on erilaisia mielipiteitä. Tässä ei haluta asettua kummankaan mielipidesuunnan puolelle toista vastaan. Kun lopullinen päämäärä, poliittinen tasa-arvo, on vielä valovuosien päässä, tasa-arvon kannattajien ei ole järkevää riidellä oppikysymyksistä. Pyrittiinpä tasa-arvoon millä keinoilla tahansa, muutos ei tule olemaan nopea eikä helppo. Jokainen pienikin muutos vapaampaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan on kuitenkin arvokas.
Ihminen on vapaa siitä hetkestä alkaen, kun hän tajuaa vankeutensa ja alkaa pyrkiä kohti vapautta!
VAPAUS MAKSIMOI VAPAUDEN
Ihmisyksilöiden elämä on menestyksellisintä ja onnellisinta silloin, kun he saavat itse päättää elämästään. Tarpeiden arvioimisen ja päätöksenteon luovuttaminen ulkopuolisille johtaa parhaisiin mahdollisiin tuloksiin vain niiden yksilöiden kohdalla, joille nämä oikeudet on luovutettu.
Ajatus ihmisyksilöiden oikeudesta itse päättää elämästään perustuu siihen olettamukseen, että ihmiset ovat yksilöinä kaikki samanarvoisia. Heidän ominaisuuksissaan, ulkonäössään, taidoissaan, sukupuolessaan, rodussaan, kyvyissään, mielipiteissään... on eroja, mutta nämä erot eivät tee yhdestäkään heistä arvokkaampaa kuin joku toinen, eivätkä anna kenellekään yksilölle oikeutta alistaa tai hallita toista.
No comments:
Post a Comment